Cityparin elämää

Nukuin viitisen tuntia - sitten piti alkaa kirjoittaa. Oli taas pakko jättää jutut viime hetkeen, nyt sain panikoida, ehdinkö ennen deadlinea valmiiks. No ehdin mä sitten ihan hyvinkin, mutta kuvien kanssa tuli ISO onkelma. Mulla oli Irkuissa mukana kaverin (uusi) kamera, jolla siis otin kuvat yhtä lehtijuttua varten. Eilen kun sitten yritin purkaa kuvia koneelle, ei se onnistunut. Muistikortti ei toiminut läppärini lukijassa eikä myöskään kummankaan vanhempani läppärissä eikä edes erillisessä muistikorttilukijassa. Piuha on kaverin kotona Tampereella ja luojan kiitos se oli tänään muutenkin lähdössä sinne. Pitää nyt sitten vaan toivoa että ne saadaan koneelle edes sen piuhan kanssa. Koska jos sekään ei onnistu, niin sitten olen pulassa. Ollut muutenkin viime aikoina ihan tarpeeksi teknisiä ongelmia, joten en nyt vaan jaksaisi tällaista.

Eilen sain palkan, luojan kiitos siitäkin. Sain ihan kivasti rahnaa siihen nähden mitä odotin, eikä siinä onneksi ollut edes kaikkia juttupalkkioita. Tammikuulle siirtyi osa, mutta se on vain hyvä, koska nyt en pääse tuhlaamaan niitä. :) Oon oikeesti ajatellut että alkaisin jo säästää seuraavaa matkaa varten ja toki pitäiskin, kun kerran ilmeisesti jo keväällä ollaan jälleen lähdössä reissaamaan. Suunnitelmissa on tosiaan Irlannin reissu taas, mutta tällä kertaa mennään kiertelemään pitkin maata. Alunperin oli tarkoitus vuokrata auto, mutta nyt alkaa kaverikin myöntyä siihen että mennään bussin kera. Se on kuitenkin halpaa siellä ja siinäkin mielessä parempi vaihtoehto, ettei tarvi miettiä mahdollisia promilleja veressä. :D
Lennotkin vois kai tässä jossain vaiheessa jo varata, kun niitä vielä halvalla saa.

Ei vaan edelleenkään kiinnosta yhtään olla Suomessa. Joulu masentaa, kaikki masentaa. Työtkään eivät nyt nappaa ollenkaan.

Pompin taas aiheesta toiseen ihan surutta... Piti vain sanoa, että jotain hyvääkin on kai tässä haikailussa siihen irkkumieheen. Pidetään nyt kummiskin yhteyttä, joten tuleepahan käytettyä englantia vähäsen. Ennen tota matkaa kun en ollut aikoihin käyttänyt sitä. Nytkin tulee enimmäkseen kirjoitettua, mutta auttaa kai sekin. Pysyy edes hiukan sana hallussa ja silleen. Vaikka toki parempi olis katkaista yhteydet heti - unohtais sen ainakin nopeammin. Mutta kuten jo todettua, en ole koskaan ollut järki-ihmisiä.

Millonkohan tää ahdistus loppuu, tai edes hellittää hieman...?

Joulukin on ihan pian. Oon yleensä tykännyt siitä, mutta nyt ei nappaa ollenkaan. Lähinnä vain ahdistaa sekin. Eikä ole tietoakaan mistään joulufiiliksestä. Tiistaina ehkä helpottaa hetkellisesti, kun on tapahtuma nimeltä Joulupäivätumut S:n eli rasperryn kanssa. :D
Sitä odotellessa...

Junassa itketti, nyt vain ahdistaa niin mielettömästi. Paluu Suomeen vain on _niin_ perseestä. On kauhean levoton olo eikä oikein pysty keskittymään mihinkään. Onneks näen kaverin kohta - tiedän että se ihminen helpottaa tätä oloa.

Millonkas sitä mahtais seuraavaksi päästä pois täältä...

On aivan tolkuton ahdistus. Syita on nakyvissa joitakin, suurimpina tietysti huominen kotiinpaluu Irlannista ja se, etta menin retkahtamaan takalaiseen ihmiseen. On se vaan niin vaarin, etta sen kerran kun tapaa _todella_ kiinnostavan ihmisen, asuu han toisessa maassa. Niin mun tuuria.

Ma rakastan matkustamista, mutta vihaan yli kaiken paluuta kotiin. Ahdistaa, masentaa, itkettaa kun haluais vain jaada eika lahtea. En koskaan ole iloinen paluusta enka kaipaa kotiin. Ehka pitaisi lopettaa koko reissaaminen kun siita seuraa aina tama mielettoman paha olo. Sita vain sopeutuu niin hyvin toisenlaisiin kulttuureihin, ihmisten avoimeen mentaliteettiin ja vallitsevaan ilmapiiriin. Kylla ma tiedan etta vakituinen oleskelu toisessa maassa on eri asia kuin matkustelu, ja kaikkialla on omat ongelmasa, mutta vaitan silti etta suomalainen mentaliteetti ei aivan ole mua varten enka miella omaavani sita siina maarin kuin monet muut. Sen sijaan ulkomailla tunnen jotenkin paremmin kuuluvani joukkoon. En toki missa tahansa, mutta pari maata ovat saaneet oloni tuntumaan hirmu kotoisaksi, ja ne ovat Italia seka Irlanti.

Niin ja tokihan vaakakupissa painaa nyt sitten myos se, etta tormasin siihen ihanaan mieheen. Ei olisi pitanyt tehda mitaan sen kanssa, olisi pitanyt jattaa juttu ihan alkuunsa, ja kaikkein vahiten olisi pitanyt viettaa viime yota sen ihmisen kanssa. Mutta nahtavasti itsesuojelivaistoni viiraa ja pahasti kun en vain osannut lopettaa. Vitun vitun vittu etta elama on niin epista.

En halua Suomeen. En ihan tosissani halua. Ahdistaa!

(Alkaaka nyt sanoko etta enhan ma edes tunne sita miesta. En niin, mutta lahinna se vituttaakin, etten nyt voi edes oppia tuntemaan.)

Niin etta terkut vaan taalta. Eilen poikettiin Galwayn kautta Cliffs of Moherilla ja monessa muussakin paikassa. Toivoin saata synkaksi, silla halusin nahda nuo kalliot sellaisella kelilla, ja kerrankin onni oli puolellani: ei satanut eika ollut sumua, mutta oli tuulista ja synkkaa, eli taydellista. Kiitos Irlanti!

Tanaan suunnataan luultavasti Phoenix Parkkiin ja pariin muuhun kohteeseen, ja illalla sitten tulee tutuksi Dublinin nightlive. Huomisesta ja lauantaista en viela tieda, mutta ainakin Howthissa kaymme jossain vaiheessa. Toivon etta siella on nytkin hylkeita, jotta rasperrykin sais nahda niita.

On ollut oikein rattoisaa. Olen hirmu tykastynyt tahan maahan - tykastyin jo viime reissulla. Sunnuntaina joudumme takaisin sinne Pohjolaan, mutta kevaalla/kesalla luultavasti ja toivottavasti tulen tanne taas.

Hukkasin ilmoituksen veronpalautuksista ennen kuin edes ehdin avata sitä, tai sitten se hukkui jo postissa. Joka tapauksessa en koko ilmoitusta nähnyt. Ja vaikka tiesin, että palautukset ovat tulossa, odotin aika pientä summaa. No, sain 350 euroa, mikä ei mulle todellakaan ole pieni summa. Hiemanko olen riemuissani. Tuli todella tarpeeseen, sillä edessä on sekä laivareissu että viikon Irlannin matka. Ihan loistavaa.

Nyt pakkaamaan, sillä huomisaamunahan mä jo suuntaan Helsinkiin.

Lähdin eilen katsomaan joulukaupungin avajaisia. Poistuin kodistani 16.50. Palasin about 04.00. Miten siinä niin kävi? En todellakaan tiedä. Harvemmin sitä tulee melkein kellon ympäri notkuttua jossain. Nyt tuli. Tosin en humaltunut lähellekään viime viikkoista pistettä, mikä sinänsä oli varsin positiivista. Mutta olisin voinut humaltua vähemmänkin. Olisin voinut olla juomatta sitä siideriä, sitä viskiä, sitä glögiä, sitä siideriä ja sitä glögiä pöydän alta. Hyvä sentään, etten pöydän ALLA.

Mutta oli varsin leppoisa ilta, ja oli kiva tutustua uuteen ihmiseen, ellei jopa kahteen. Mukavia tyyppejä. Ei siis sinänsä kaduta muu kuin tämän krapulan hankkiminen ja rahan tuhlaaminen. Sillä sitä kyllä meni. Niin, ja aamulla harmitti vietävästi se, etten voinut uinua itselleni parempaa oloa, vaan piti nousta kirjoittamaan. Se oli yhtä helvettiä; ensimmäisen lauseen muodostamiseen meni ehkä tunti. Miksi olin taas niin urpo ja saamaton urvelotorvelo, että jätin sen homman ihan vihoviimeiseen tinkaan? WHAAAI? Koska olen Satu Saamaton. Ja sitten tuli vielä lisääkin töitä.

Nyt elämä ehkä jo taas hymyilee. Tai no, ei se sunnuntaina sitä kyllä tee, mutta ainakaan se ei näytä ihan myrtsiä naamaa. Olen nimittäin iltasella hilpaisemassa kaupunkiin kaverin kanssa kahvettelemaan. Siitä on alkanut muodostua sunnuntaitraditio; hengaamme lähes joka viikko jossain koko illan, monta tuntia. Paras lääke sunnuntaiahdistukseen on seura. Ei, vaan toiseksi paras. Ihan paras olisi syli sylinen, mutta sitä ei nyt ole saatavissa mistään suunnasta. Joten tyydyn seuraan.

Pitäiskö siinä vaiheessa tiskata, kun haluais syödä jugurtin, muttei ole yhtään puhdasta lusikkaa?

Mitä turhaan - ainahan voi vain huuhdella yhden likaisista. x)