Miten siinä niin kävi?

Lähdin eilen katsomaan joulukaupungin avajaisia. Poistuin kodistani 16.50. Palasin about 04.00. Miten siinä niin kävi? En todellakaan tiedä. Harvemmin sitä tulee melkein kellon ympäri notkuttua jossain. Nyt tuli. Tosin en humaltunut lähellekään viime viikkoista pistettä, mikä sinänsä oli varsin positiivista. Mutta olisin voinut humaltua vähemmänkin. Olisin voinut olla juomatta sitä siideriä, sitä viskiä, sitä glögiä, sitä siideriä ja sitä glögiä pöydän alta. Hyvä sentään, etten pöydän ALLA.

Mutta oli varsin leppoisa ilta, ja oli kiva tutustua uuteen ihmiseen, ellei jopa kahteen. Mukavia tyyppejä. Ei siis sinänsä kaduta muu kuin tämän krapulan hankkiminen ja rahan tuhlaaminen. Sillä sitä kyllä meni. Niin, ja aamulla harmitti vietävästi se, etten voinut uinua itselleni parempaa oloa, vaan piti nousta kirjoittamaan. Se oli yhtä helvettiä; ensimmäisen lauseen muodostamiseen meni ehkä tunti. Miksi olin taas niin urpo ja saamaton urvelotorvelo, että jätin sen homman ihan vihoviimeiseen tinkaan? WHAAAI? Koska olen Satu Saamaton. Ja sitten tuli vielä lisääkin töitä.

Nyt elämä ehkä jo taas hymyilee. Tai no, ei se sunnuntaina sitä kyllä tee, mutta ainakaan se ei näytä ihan myrtsiä naamaa. Olen nimittäin iltasella hilpaisemassa kaupunkiin kaverin kanssa kahvettelemaan. Siitä on alkanut muodostua sunnuntaitraditio; hengaamme lähes joka viikko jossain koko illan, monta tuntia. Paras lääke sunnuntaiahdistukseen on seura. Ei, vaan toiseksi paras. Ihan paras olisi syli sylinen, mutta sitä ei nyt ole saatavissa mistään suunnasta. Joten tyydyn seuraan.