Henki ei kulje

On aivan tolkuton ahdistus. Syita on nakyvissa joitakin, suurimpina tietysti huominen kotiinpaluu Irlannista ja se, etta menin retkahtamaan takalaiseen ihmiseen. On se vaan niin vaarin, etta sen kerran kun tapaa _todella_ kiinnostavan ihmisen, asuu han toisessa maassa. Niin mun tuuria.

Ma rakastan matkustamista, mutta vihaan yli kaiken paluuta kotiin. Ahdistaa, masentaa, itkettaa kun haluais vain jaada eika lahtea. En koskaan ole iloinen paluusta enka kaipaa kotiin. Ehka pitaisi lopettaa koko reissaaminen kun siita seuraa aina tama mielettoman paha olo. Sita vain sopeutuu niin hyvin toisenlaisiin kulttuureihin, ihmisten avoimeen mentaliteettiin ja vallitsevaan ilmapiiriin. Kylla ma tiedan etta vakituinen oleskelu toisessa maassa on eri asia kuin matkustelu, ja kaikkialla on omat ongelmasa, mutta vaitan silti etta suomalainen mentaliteetti ei aivan ole mua varten enka miella omaavani sita siina maarin kuin monet muut. Sen sijaan ulkomailla tunnen jotenkin paremmin kuuluvani joukkoon. En toki missa tahansa, mutta pari maata ovat saaneet oloni tuntumaan hirmu kotoisaksi, ja ne ovat Italia seka Irlanti.

Niin ja tokihan vaakakupissa painaa nyt sitten myos se, etta tormasin siihen ihanaan mieheen. Ei olisi pitanyt tehda mitaan sen kanssa, olisi pitanyt jattaa juttu ihan alkuunsa, ja kaikkein vahiten olisi pitanyt viettaa viime yota sen ihmisen kanssa. Mutta nahtavasti itsesuojelivaistoni viiraa ja pahasti kun en vain osannut lopettaa. Vitun vitun vittu etta elama on niin epista.

En halua Suomeen. En ihan tosissani halua. Ahdistaa!

(Alkaaka nyt sanoko etta enhan ma edes tunne sita miesta. En niin, mutta lahinna se vituttaakin, etten nyt voi edes oppia tuntemaan.)