Cityparin elämää

Jäisitkö Suomeen koko viikonlopuksi perjantaisten työpaikkapirskeiden vuoksi (joihin todella tahtoisit mennä) jos täällä ei kuitenkaan olisi lauantaiksi eikä sunnuntaiksi minkäänlaista ohjelmaa tiedossa, vai lähtisitkö ilmaismatkalle Viron Pärnuun perjantaista sunnuntaihin?

Probleema, jota en osaa ratkaista. Mahdollisesti Pärnu kutsuu kuitenkin, koska matkustus on parhautta.

Joskus iskee totaalinen luuseriolo, nykyään aika useinkin. Ehkä elämäntilanteen vuoksi, kun tuntuu että junnaan paikallani, vaikka toki tiedän syyt siihen, enkä kauaa enää edes junnaa. Luuseriolotilassa tuntuu ettei pysty mihinkään ja että älyäkään ei ole päässä juuri ollenkaan. No, tänäänkin se iski, mutta vähän piristi kun tein netissä semmosen tieteen kuvalehden aika laajan älykkyystestin. Eihän tuo mikään virallinen ollut, mutta aika pitkä se oli ja mittasi eri asioita, ja lopussa oli tarkka selvitys tuloksista ja niiden tulkinnasta. Siinä myös sanottiin että poikkeama aitoon testiin on maksimissaan vain nelisen prosenttia suuntaan tai toiseen. Se riittää mulle, sain meinaan aikas korkean tuloksen. Vaikka se olisi epäluotettavakin - niin kuin onkin, ainakin vähän - niin en ehkä totaali-idiootti ole kuitenkaan. Se lohdutti. Joskus sitä tarvitsee tällaista jotta taas uskoo ehkä sittenkin kykenevänsä johonkin.

Toisen veljeni kanssa aina painitaan näiden luuseriolojen kanssa; meitä kun elämä on vienyt vähän eri tavalla kuin vanhinta veljeä. Joo, ei pitäisi, mutta ei sitä aina voi estää. Tuntuu toisinaan vain niin saamattomalta, ja sitten hyvin nopeasti alkaa epäillä omaa järjenjuoksuaankin. Toki mä tiedän etteivät äly ja opinnollinen tai ammatillinen edistys aina korreloi keskenään, mutta joskus vain tuntuu siltä ettei koskaan etene mihinkään. Vaikka eihän se edes pidä paikkaansa, sillä tulen kyllä etenemään, eikä siinäkään mielessä, että ei tämä elämä kuitenkaan mikään suoriutumisputki ole. On mulla älyttömästi tavoitteita joihin tulen kyllä pyrkimään, mutta joskus vain tuntuu että pitäisi jo olla saavuttanut jotain enemmän. Mitä sitten, sitä en oikein edes tiedä, ja se kai vain todistaa koko ajatuksen utopistisuuden puolesta.

Huoh. No joo, ehkä lopetan tämän päättömän ruikutuksen.

Perustettuani ketjun treffeille pyytämisestä, aloin oikein miettiä, että olenko koskaan pyytänyt ketään miestä minnekään, siis ekana. Toki olen tapailuvaiheessa ehdottanut treffejä siinä missä toinenkin osapuoli, mutta sen ihan ekan tapaamisen suhteen en ole koskaan tainnut tehdä aloitetta. Eikä kyse edes ole ollut siitä, ettenkö olisi halunnut, mutten ole uskaltanut. Häpeän myöntää tätä, mutta olen odottanut että mies ottaa sen ensimmäisen askeleen. Miksi? Siksikö, että vanhoillisesti ajattelen olevan miehen velvollisuus kysyä naista ulos? Ei, vaan koska olen pelännyt torjutuksi tulemista. Vain ja ainoastaan siksi.

Koskaan kyllä tämän takia en ole päästänyt käsistäni kiinnostavaa miestä, sillä kaikissa tapauksissa se mies on kuitenkin ottanut sen ratkaisevan askeleen. Ja luulen että jos ei olisi ottanut, olisin kyllä siinä vaiheessa itse tarttunut härkää sarvista. Mutta joka tapauksessa, kaikissa tilanteissa joissa olen vaikkapa vaihtanut numeroa miehen kanssa, on hän ollut se, joka on ensitörmäyksen jälkeistä ekaa kunnon tapaamista ehdottanut. Toki esimerkiksi baarissa olen voinut mennä juttelemaan jollekulle ja siitä sitten on syntynyt jotakin, mutta jos on edetty sillä tavalla "perinteisesti" vaikka juuri numeroiden vaihtamisen jälkeen ensitreffien kautta toisille ja niin edelleen, olen aina odottanut että mies ehdottaa ensimmäistä tapaamista.

Jotenkin alitajuisesti olen kai kuvitellut olevani se ainoa epävarma osapuoli ja ajatellut, että mies kyllä pyytää ulos jos on kiinnostunut. Aivan kuin se mies itse ei voisi olla yhtä lailla epävarma ja toivoa että mä teen aloitteen! Mutta ei, pelkkä oma epävarmuuteni on noissa tilanteissa jyrännyt ja kunnolla. En ole nähnyt sen läpi.

Miksi sitäpaitsi pelätä torjutuksi tulemista? En todellakaan tiedä. Joissakin tapauksissa se ei ole edes ollut ollenkaan todennäköistä, mutta silti sen pelko on estänyt toimimasta. Ja vaikka niin sitten kävisikin, olisiko se karmea kolaus itsetunnolleni? Ei! Onhan niinkin käynyt, että pienoisen tapailun jälkeen mies on ilmoittanut, ettei ehkä sittenkään ole tarpeeksi kiinnostunut. Ja mitä siitä on seurannut? Surua ja pettymystä toki - jos olen itse ollut kovin ihastunut - mutta se on mennyt ohi miltei saman tien. Jo tapailun päättyessä olen tiedostanut, että suren tätä muutaman päivän, ehkä viikon, ja joka päivä on edeltäjäänsä helpompi, joka päivä mietin sitä miestä vähemmän. Ja niin myös on käynyt. Olen ehkä hetken pohtinut, että mikä mussa mahtoi olla vialla, mutta sitten oivaltanut, ettei se mistään sellaisesta johtunut. Niinpä olen nopeasti sisäistämisen ja hyväksymisen kautta päässyt asian yli ja jatkanut eteenpäin, hyvillä mielin siitä, mitä oli.
Tässä kontekstissa on käsittämätöntä pelätä torjutuksi tulemista niin paljon, ettei saa aikaiseksi tehdä aloitetta niiden ensimmäisten treffien suhteen. Kun eihän kysymällä menetä yhtään mitään.

Totta on kyllä sekin, että kohdalleni on aina osunut sillä tavalla nopeita miehiä, että he ovat tehneet kiinnostuksensa äkkiä selväksi, ja se on sitten ollut siinä mikäli itsekin olen tuntenut mielenkiintoa. Mutta silti jotenkin häiritsee se, että olen aina ollut "kohde"; mut on tavallaan valittu, vaikka toki sitten itsekin olen valinnut. Kuitenkaan en oikein koskaan ole ollut se ensimmäinen valitsija. Osittain tuon pelon vuoksi, ja osittain siksi, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt.

Tätä pohdittuani päätin nyt olla aktiivisempi. En etsi miestä, mutta jos joku kiinnostava osuu kohdalle, toimin. En enää jää jahkailemaan tai odottamaan, että mies esittää sen ekan treffikutsun. Itse asiassa nyt olisi eräs tapaus, johon voisin tätä uutta rohkeuttani testata, mutta koska hänen kanssaan emme varsinaisesti ole olleet vielä missään kontaktissa (nähty ohimennen), on se eri asia, ja sitä sopii vielä harkita. ;)

Kuulin villiä huhua, että mulle täysin tuntemattomat ihmiset ovat (taas) vetäneet luonteestani ja persoonastani melkoisia johtopäätöksiä ihan vain sen perusteella, mitä tänne blogiini kirjoittelen. Jännää, että raapusteluni ja nettipersoonani voivatkin aiheuttaa tuollaisia aggressioita. Kehottaisin hankkimaan elämän jos se ei olisi niin kulunut sanonta.

Olipa kiva viikonloppu. Mentiin perjantaina pääkaupunkiseudulle, ja se ilta vietettiin Helsingin yöelämässä. Eilinen sitten vierähti Ankkarockissa. Ainoa vittumainen asia olivat nuo idiootit miehet joita tuntui pörräävän joka puolella. Perjantai oli suorastaan täynnä toinen toistaan limaisempia yksilöitä jotka joko tulivat puhumaan todella typeriä juttuja tai sitten kävivät suoraan kiinni. Baarin tanssilattialla sai suorastaan juosta karkuun näitä kähmijöitä, yöks. Kyllähän noita inhotuksia on ennenkin tavattu, mutta nyt niitä vilisi kaikkialla ihan jatkuvasti. En vain voi tajuta, että mikä saa miehen käyttäytymään noin. Irtoaakohan sillä toiminnalla joskus? Ihmettelen syvästi jos irtoaa.

Joo, mutta muuten oli oikein hauskaa. Vitsit että mulla on kivoja kavereita. Oli ihan huippua teltassakin, vaikkakin ilma oli erittäin huono ja oli vuoroin kylmä ja vuoroin kuuma. Viime yönä työkaveri hakeutui kainalooni läheisyydenkaipuussaan ja nukuttiinkin sitten sylikkäin. :D
Kivaa oli sekin että nähtiin monia bändejä, oikeastaan kaikki hyvät. Ja Zen Cafella oli loistava keikka! Onneksi kyseinen bändi tulee keskiviikkona yhteen Turun baariin, mennään veljen kanssa katsomaan sitä.

Paluumatka oli pitkä ja hikinen, mutta hulvattoman hauska. Oltiin autolla liikenteessä, minä kuskina. Lähdettiin Vantaalta neljältä ja perillä oltiin yhdeksältä; matka kesti siis viisi tuntia. :) Ajeltiin hiljakseen ja pysähdyttiin vähän kaikkialla; syömässäkin oltiin pari tuntia. Tultiin kaksin tuon työkkärin kanssa takaisin kun kolmas osallinen jäi vielä Helsinkiin, ja kun kummallakaan ei ollut kiire kotiin ahdistumaan, istuskeltiin, juteltiin ja naurettiin kaikessa rauhassa. Juttujen taso hipoi kyllä pohjamutia, mutta voiko muuta odottaa krapulajumituksessa parin päivän baareissa, teltassa ja festareilla pyörimisen jälkeen? :)

Unet jäivät taas vähiin; ekana yönä nukuttiin kolme tuntia. Tai itse asiassa aamuna, sillä kotiuduttiin telttaamme kello seitsemän. Oltiin tosiaan Helsingissä, ja mä sitten sain kuningasidean odottaa ekaa aamujunaa jotta säästetään taksirahat. Se lähti kuuden jälkeen aamulla, ja baarin sulkeutumisen jälkeiset pari tuntia hilluttiin Mäkissä sekä juna-asemalla. Junassa sitten alkoi nukuttaa aivan älyttömästi, joten oli pakko pyytää lähellä istunutta miekkosta herättämään meidät perillä. Onneksi se herätti kaverini joka sitten pakotti mut hereille. Sain kauhean kännikänkkäränkkäkohtauksen kaverin töniessä mua hereille; syytin sitä sadistiksi ja vaadin saada jatkaa unosiani. No, onnekseni kaveri ei totellut. :D Sitten tosiaan kymmenen jälkeen oli herätys kun piti lähteä tuota kolmatta osapuolta vastaan Korson juna-asemalle. Ihme ettei sen enempää väsyttänyt ja jaksettiin jopa koko päivä ja ilta hillua festareilla. VIP-alueelle ei menty ollenkaan vaikka mulla ja työkkärillä nuo pressipassit oli; ei tietenkään viitsitty hylätä tätä kolmatta joka oli siellä ihan normilipulla. No, eipä ollut varmaankaan iso menetys, sillä noilla alueilla on aina ihan kuiva meininki. Sain muuten sen ostamani lipun myytyä joten tuli halpa reissu. :)

Pitäis koittaa nukkua, mutta kun tiedän mitä on luvassa: järjetön liskojen yö. Huomenna oon sitten koomassa töissä.

Edit. Oli pakko lisätä kuvamateriaalia kyseisestä festarista tuonne galleriaan. Katso jos uskallat. :D

...eikä nähtävästi kuntoilijakaan. Viime viikolla keho kärsi ylikunnosta, nyt on jotain häikkää takareisissä. Molemmat takareidet ovat ihan älyttömän kipeitä ja särkevät koko ajan, vaikken edes tekisi mitään. Mahtaakohan olla jotain tulehdusta...toivottavasti ei, mutta pahalta näyttää ja tuntuu. :/ Olen tehnyt ihan normaalia lihaskunto- ja juoksutreeniä, mutta kenties sitten liikaa tms, ei tätä muu selitä. Eilen olin lenkillä ja tuntui kuin en yhtäkkiä enää osaisi juosta; jalat olivat niin kummalliset. Johtui kai juurikin tuosta takareisiprobleemasta, kun en tuntenut paljon muuta kuin nuo jalkojen takaosat ja siksipä tuntui kuin juoksisin ekaa kertaa elämässäni. Harmi sinänsä, kun muuten lenkki meni kyllä todella hyvin. Treenasin vauhtikestävyyttä ja huomasin kehittyneeni; ei hengästyttänyt ollenkaan sillä tavalla kuin aiemmin, ei yhtään liikaa eikä mennyt huohotukseksi jyrkissä ylämäissäkään. Olisin voinut hengästymisen puolesta jatkaa kauemminkin, mutta maalaisjärki käski lopettamaan noiden takareisien takia.

Tarkoitus oli mennä aamulla salille ennen töitä, mutta eipä näillä jaloilla tehdä nyt mitään. Koko yön niitä särki, ja vielä aamullakin, joten jäin ihan suosiolla sänkyyn. Vuorossa nimittäin ois ollut juuri jalkatreeni, eikä musta nyt ole siihen. Ehkä se kolmen päivän lepo tekee ihan hyvääkin ja kenties laukaisee alkavan tulehduksen. Ens viikolla voi sitten taas panostaa kuntoiluun.

Nyt pitäis aloittaa yhden kulttuurijutun kirjoittaminen, kun vain tietäisi että miten aloittaa. No, eiköhän se tästä. Kolmisen tuntia vielä, niin sitten päästään ajelemaan kohti pääkaupunkiseutua. :)

Huomenna pitäis mennä salille ennen töitä, seiskalta aamulla. Jaksanko vai en? Jännää. Pitäis kyllä jaksaa, sillä jos en mene, tulee kolmen päivän totaalitauko kaikkeen liikuntaan. Nyt tuntuu että varmasti jaksan, mutta aamulla kellon soidessa on mieli voinut muuttua. :) Äh, pakko jaksaa!

Jihuu, sain siirrettyä yhden juttukeikan työkaverille kun meinas jo tulla paniikki työmäärästä. Ois ollut yks juttu puolvalmiina, yks iso kirjoittamatta, yks pieni täysin aloittamatta ja sitten ois vielä yhdeksi pitänyt juosta kuuntelemaan infoa jostain työttömien perhetoimintajutusta ja kirjoittaa se. Ja nämä kaikki olis pitänyt tehdä valmiiksi tänään tai viimeistään huomiseen aamupäivään mennessä. No, tuon viimeisen sain tosiaan lahjoitettua työkaverille kun sillä meni kaikki tulevaan lehteen tarkoitetut jutut puihin ja se oli siis vailla tekemistä. Kerrankin onni potkii. Nyt voi ottaa vähän rennommin.

Sopivassa kiireessä kirjoittaminen on parasta, mutta paniikkikiireessä se ei oikein suju kun tuntuu ettei pysty keskittymään ollenkaan. Tai no, kyllä se sillon sujuu jos on kiire ja vain yksi juttu kirjoitettavana, mutta tällaisissa tilanteissa siitä ei tule mitään kun kolme tai neljä eri juttua hengittää niskaan. Tiistaina tein elämäni ekan leffa-arvostelun ja sen jouduin kirjoittamaan puolessa tunnissa, sillä lehteä taitettiin jo hyvää vauhtia siinä vaiheessa kun palasin leffasta toimitukseen. Silti siitä tuli hyvä vaikka itse sanonkin. Tuntui kuin ne lauseet olisivat olleet jo valmiiksi päässäni eikä mun tarvinnut muuta kuin näpytellä ne luettavaan muotoon. Vaikea selittää, mutta kun katsoin mitä olin kirjoittanut, ajattelin, että noinko tosiaan kirjoitin, ei ollut mitään muistikuvaa sellaisista ajatuksista. Tuota on tapahtunut ennenkin ja aina se tuntuu yhtä kummalta.

Eilen oltiin tosiaan työkaverin kanssa hohtokeilaamassa ja -minigolfaamassa, ilmaiseksi tietysti. :) Se oli kivaa, joskin jutun kirjoittaminen siitä on ollut hiukan hankalaa. Ehkä se johtui aamujumituksesta, mutta tuntui ettei siitä tullut yhtään mitään. Olikin pakko hylätä koko juttu keskeneräisenä jotta sitten myöhemmin viisaampana, taitavampana ja luovempana (ja pyh!) voin kirjoittaa sen loppuun. No, nyt se pitäisi tehdä mutta tässähän mä vain kirjoittelen jotain ihan muuta.

Joo, ja huomenna otetaan suunta kohti Helsinkiä. Mennään huomenna baareilemaan Hesan keskustaan ja sitten lauantaina Ankkarockiin. Lähden tuon työkaverin ja yhden toisen ystävän kera; ne eivät ole edes tavanneet toisiaan mutta eivätköhän viihdy yhdessä ihan hyvin. Parempi ainakin olis, sillä me nukutaan kolmisin samassa teltassa. :)

Nyt kyllä jatkan töitä.