Luuseriolo

Joskus iskee totaalinen luuseriolo, nykyään aika useinkin. Ehkä elämäntilanteen vuoksi, kun tuntuu että junnaan paikallani, vaikka toki tiedän syyt siihen, enkä kauaa enää edes junnaa. Luuseriolotilassa tuntuu ettei pysty mihinkään ja että älyäkään ei ole päässä juuri ollenkaan. No, tänäänkin se iski, mutta vähän piristi kun tein netissä semmosen tieteen kuvalehden aika laajan älykkyystestin. Eihän tuo mikään virallinen ollut, mutta aika pitkä se oli ja mittasi eri asioita, ja lopussa oli tarkka selvitys tuloksista ja niiden tulkinnasta. Siinä myös sanottiin että poikkeama aitoon testiin on maksimissaan vain nelisen prosenttia suuntaan tai toiseen. Se riittää mulle, sain meinaan aikas korkean tuloksen. Vaikka se olisi epäluotettavakin - niin kuin onkin, ainakin vähän - niin en ehkä totaali-idiootti ole kuitenkaan. Se lohdutti. Joskus sitä tarvitsee tällaista jotta taas uskoo ehkä sittenkin kykenevänsä johonkin.

Toisen veljeni kanssa aina painitaan näiden luuseriolojen kanssa; meitä kun elämä on vienyt vähän eri tavalla kuin vanhinta veljeä. Joo, ei pitäisi, mutta ei sitä aina voi estää. Tuntuu toisinaan vain niin saamattomalta, ja sitten hyvin nopeasti alkaa epäillä omaa järjenjuoksuaankin. Toki mä tiedän etteivät äly ja opinnollinen tai ammatillinen edistys aina korreloi keskenään, mutta joskus vain tuntuu siltä ettei koskaan etene mihinkään. Vaikka eihän se edes pidä paikkaansa, sillä tulen kyllä etenemään, eikä siinäkään mielessä, että ei tämä elämä kuitenkaan mikään suoriutumisputki ole. On mulla älyttömästi tavoitteita joihin tulen kyllä pyrkimään, mutta joskus vain tuntuu että pitäisi jo olla saavuttanut jotain enemmän. Mitä sitten, sitä en oikein edes tiedä, ja se kai vain todistaa koko ajatuksen utopistisuuden puolesta.

Huoh. No joo, ehkä lopetan tämän päättömän ruikutuksen.