Torjutuksi tulemisen pelko

Perustettuani ketjun treffeille pyytämisestä, aloin oikein miettiä, että olenko koskaan pyytänyt ketään miestä minnekään, siis ekana. Toki olen tapailuvaiheessa ehdottanut treffejä siinä missä toinenkin osapuoli, mutta sen ihan ekan tapaamisen suhteen en ole koskaan tainnut tehdä aloitetta. Eikä kyse edes ole ollut siitä, ettenkö olisi halunnut, mutten ole uskaltanut. Häpeän myöntää tätä, mutta olen odottanut että mies ottaa sen ensimmäisen askeleen. Miksi? Siksikö, että vanhoillisesti ajattelen olevan miehen velvollisuus kysyä naista ulos? Ei, vaan koska olen pelännyt torjutuksi tulemista. Vain ja ainoastaan siksi.

Koskaan kyllä tämän takia en ole päästänyt käsistäni kiinnostavaa miestä, sillä kaikissa tapauksissa se mies on kuitenkin ottanut sen ratkaisevan askeleen. Ja luulen että jos ei olisi ottanut, olisin kyllä siinä vaiheessa itse tarttunut härkää sarvista. Mutta joka tapauksessa, kaikissa tilanteissa joissa olen vaikkapa vaihtanut numeroa miehen kanssa, on hän ollut se, joka on ensitörmäyksen jälkeistä ekaa kunnon tapaamista ehdottanut. Toki esimerkiksi baarissa olen voinut mennä juttelemaan jollekulle ja siitä sitten on syntynyt jotakin, mutta jos on edetty sillä tavalla "perinteisesti" vaikka juuri numeroiden vaihtamisen jälkeen ensitreffien kautta toisille ja niin edelleen, olen aina odottanut että mies ehdottaa ensimmäistä tapaamista.

Jotenkin alitajuisesti olen kai kuvitellut olevani se ainoa epävarma osapuoli ja ajatellut, että mies kyllä pyytää ulos jos on kiinnostunut. Aivan kuin se mies itse ei voisi olla yhtä lailla epävarma ja toivoa että mä teen aloitteen! Mutta ei, pelkkä oma epävarmuuteni on noissa tilanteissa jyrännyt ja kunnolla. En ole nähnyt sen läpi.

Miksi sitäpaitsi pelätä torjutuksi tulemista? En todellakaan tiedä. Joissakin tapauksissa se ei ole edes ollut ollenkaan todennäköistä, mutta silti sen pelko on estänyt toimimasta. Ja vaikka niin sitten kävisikin, olisiko se karmea kolaus itsetunnolleni? Ei! Onhan niinkin käynyt, että pienoisen tapailun jälkeen mies on ilmoittanut, ettei ehkä sittenkään ole tarpeeksi kiinnostunut. Ja mitä siitä on seurannut? Surua ja pettymystä toki - jos olen itse ollut kovin ihastunut - mutta se on mennyt ohi miltei saman tien. Jo tapailun päättyessä olen tiedostanut, että suren tätä muutaman päivän, ehkä viikon, ja joka päivä on edeltäjäänsä helpompi, joka päivä mietin sitä miestä vähemmän. Ja niin myös on käynyt. Olen ehkä hetken pohtinut, että mikä mussa mahtoi olla vialla, mutta sitten oivaltanut, ettei se mistään sellaisesta johtunut. Niinpä olen nopeasti sisäistämisen ja hyväksymisen kautta päässyt asian yli ja jatkanut eteenpäin, hyvillä mielin siitä, mitä oli.
Tässä kontekstissa on käsittämätöntä pelätä torjutuksi tulemista niin paljon, ettei saa aikaiseksi tehdä aloitetta niiden ensimmäisten treffien suhteen. Kun eihän kysymällä menetä yhtään mitään.

Totta on kyllä sekin, että kohdalleni on aina osunut sillä tavalla nopeita miehiä, että he ovat tehneet kiinnostuksensa äkkiä selväksi, ja se on sitten ollut siinä mikäli itsekin olen tuntenut mielenkiintoa. Mutta silti jotenkin häiritsee se, että olen aina ollut "kohde"; mut on tavallaan valittu, vaikka toki sitten itsekin olen valinnut. Kuitenkaan en oikein koskaan ole ollut se ensimmäinen valitsija. Osittain tuon pelon vuoksi, ja osittain siksi, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt.

Tätä pohdittuani päätin nyt olla aktiivisempi. En etsi miestä, mutta jos joku kiinnostava osuu kohdalle, toimin. En enää jää jahkailemaan tai odottamaan, että mies esittää sen ekan treffikutsun. Itse asiassa nyt olisi eräs tapaus, johon voisin tätä uutta rohkeuttani testata, mutta koska hänen kanssaan emme varsinaisesti ole olleet vielä missään kontaktissa (nähty ohimennen), on se eri asia, ja sitä sopii vielä harkita. ;)