Tieto lisäsi tuskaa

Sain selville yhden jutun jota en olisi halunnut saada selville. Ja kuitenkin tiedän, että vielä pahempaa olisi ollut, jos en olisi tajunnut sitä ja jos ketään muukaan ei olisi. Se koskee veljeäni.

Viime viikot ja kuukaudet ovat menneet tasapainoillessa hyvien ja huonompien aikojen välillä. Tiesinhän mä, että takapakkia tulee, ihan taatusti, ja että se keväällä alkanut juttu ei mene hetkessä ohi. Toki mä tiesin sen. Alunperin se kaikki romautti maailman, ja vaikka jokainen askel taaksepäin tietyllä tavalla - pienemmässä mittakaavassa tosin - romauttaa sen uudelleen, mä olen jatkuvasti ollut valmistautunut siihen, ollut varautunut. Tai luulin olleeni. Tähän mä en ollut. En ollut varautunut siihen että yksi keskeinen seikka ei olekaan ohi. Mä kun ihan todella luulin että se olisi. Uskoin ja luotin siihen, luulin jopa tietäväni sen. No, en tiennyt, nähtävästi en.

Olen pettynyt. Olen pettynyt elämään, ihmisiin, myös veljeeni ja itseenikin. En joka tavalla, mutta tietyssä suhteessa. Missä, sitä en tässä kerro koska koko asia on niin arkaluontoinen. Mutta olen pettynyt, surullinen ja ehkä vihainenkin. Ja olen myös yllättynyt, hämilläni. Luulin todellakin että se yksi asia olisi jo historiaa, että se olisi käsitelty loppuun ja ettei sitä enää tapahtuisi. Ja sitten saan selville sen mitä tavallaan en olisi halunnut saada selville. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Jättääkö koko asia sikseen? Mahdotonta. Puhuako jollekulle, kelle? Veljelle vai vanhemmille vai jollekin muulle? Vai kaikille? No, veljelle nyt ainakin, ja mitä luultavimmin myös muille, ainakin vanhemmille. Mieluiten toki hautaisin koko asian, mutta sitä en voi tehdä. En vain voi.

Löysin tänään pari valokuvaa veljestäni. Ja vasta niitä katsoessani tajusin, miten paljon on muuttunut. Tavallaan se ihminen niissä kuvissa oli sama kuin veljeni nykyisin, ja niin toki onkin, mutta toisaalta tuntui kuin olisi katsellut eri ihmistä. Mietin, milloin viimeksi olen nähnyt veljeni sellaisena, luontevasti hymyilevänä, elämäniloisena, pilke silmäkulmassa. En ihan hetkeen. Niiden kuvien veli tuntui samaan aikaan hirveän tutulta - olenhan nähnyt saman näyn niin monien vuosien ajan ja niin monta kertaa - ja kuitenkin jotenkin kaukaiselta. Tuntui ja tuntuu epäreilulta, kuin jotain olisi viety pois. Pahinta on, että niin onkin. Ainoa mitä nyt enää toivon on, että se jokin vielä palaa. Haluan sen niin kipeästi takaisin ja tiedän että kaikki muutkin haluavat, veli itse mukaan lukien.

Niin, ne kuvat saivat itkemään.