Toivoisin

Joskus turhauttaa, kun tietyt ihmiset kuvittelevat, että haluaisin parisuhteen, että etsisin sitä. Että elämäni miesjutut, ne harvat satunnaisetkin, olisivat epätoivoista pyrkimystä löytää "Se Oikea". Toisaalta turhauttaa myös ihmiset, jotka luulevat, että en halua parisuhdetta. "Sä olet niin nuori vielä, ja kun sulla on takana yksi vakava suhde, sun kannattaa olla nyt yksin. Ja niin sä varmasti haluatkin olla." Mä kun en suhtaudu kyseiseen asiaan kovinkaan järkiperäisesti, eikä mulla ole pelissä juurikaan tahtoa. En HALUA seurustella enkä HALUA olla yksin; haluan vain elää ja katsoa, mitä elämä heittelee tielleni. En voi ajatella, että lähtökohtaisesti haluaisin parisuhteen, sillä koko ajatus suhteen haluamisesta tuntuu vähän abstraktilta. Voin haluta jonkun tietyn ihmisen, mutta mitään suhteen mentävää koloa tai tarvetta täyttää se jollakulla en itsessäni tunnista. Yksinkertaistaen: Oikean ihmisen kohdatessani varmasti tahtoisin seurustella hänen kanssaan, mutta irrallista halua seurusteluun itseensä en tunne. Sama juttu on lasten suhteen; en ajattele haluavani lapsia sinänsä, mutta oikean ihmisen kanssa saattaisin haluta perheen. Lapset eivät ole se itseisarvo, vaan tunneside johonkuhun tiettyyn ihmiseen ja sen pohjalta heräävät toiveet.

Olen tyytyväinen eläessäni yksin. En koe että jäisin jostain paitsi, sillä omaan kaiken sen, mitä voisin nyt halutakin. En kaipaa parisuhdetta sinänsä, sillä ajatus suhteesta ilman tietoisuutta jonkun erityisen olemassaolosta on minulle tavallaan mahdoton. Silti mietin joskus, tapaankohan koskaan ihmistä, jonka todella haluaisin. Aikanaan loppuelämän kestävää parisuhdetta piti itsestäänselvyytenä, selviönä, jonka aika kyllä vielä koittaisi. Nyt, muutamankin yrityksen ja erehdyksen myötä en enää tiedä, saavutanko sellaista koskaan. Älkääkä sanoko, että tämä on typerää puhetta näin nuoren ihmisen suusta, sillä miksi olisi? Tai sanotaanko, että ehkä se olisikin, jos kyse olisi siitä että pohtisin, kelpaanko koskaan kellekään. Mutta kun ei se ole. Kokemusteni kautta vain olen oppinut tuntemaan itseäni ja huomannut, että useimmiten minä olen se, joka lopettaa suhteet ja syy tuntuu olevan aina sama: Miehessä ei voi sanoa olevan vikaa, mutta jokin oleellinen tunne vain puuttuu, minulta siis.

Se tunne. Se on miltei ainoa asia, josta en voi tinkiä. Ei riitä vaikka toinen olisi kuinka ihanteellinen tapaus, eikä riitä vaikka viihtyisin hänen kanssaan mainiostikin. Mun on pakko tuntea jotain todella suurta, muuten suhde ei voi koskaan onnistua. Joskus surettaa, kun päästän käsistäni hirveän hienoja ihmisiä, joista tiedän, etteivät he koskaan kohtelisi mua huonosti. Ja joskus mietin, kadunko niitä sitten yksinäisenä keski-ikäisenä kun en ole vieläkään tavoittanut sitä suurta tunnetta. Mutta en mä kadu, en tietenkään. Sillä tämä tapani toimia on ainoa oikea, kaikki muu olisi rikollista itseäni vastaan. En vain voi tyytyä.

Mietin mä toisinaan sitäkin, että elänköhän suuressa valheessa. Että onko kuvitelmani siitä suuresta tunteesta vain todellakin pelkkää kuvitelmaa; onko sellaista oikeasti olemassakaan. Entä jos elämä onkin tyytymistä siihen hyvään, mukavaan ja turvalliseen vaihtoehtoon? Ei sittenkään. Tiedän sen, kun katson ympärilleni ja tiedän sen omasta kokemuksestanikin. Kerran olen niin tuntenut, mutta valitettavasti kasvaessani aikuiseksi kasvoin myös ulos siitä ihmisestä. Tässä toki voisi kysyä, voinko sitten koskaan löytää sellaista tunnetta, joka myös kestäisi? Uskon että se on mahdollista. Puhuinhan juuri siitä ympärilleni katsomisesta ja kun niin teen, näen vanhempani, näen tätini ja setäni, näin aikoinaan myös isovanhempani. Kaikki he ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä, ja yhä vain se suuri tunne heidän välillään välittyy myös ulkopuolisten näköpiiriin. Siksi uskon, että se on mahdollista, ehkä myös minulle.

En tarkoita sanoa, ettäkö muut ihmiset sitten tyytyisivät, en tietenkään. Jotkut varmasti niin tekevätkin, mutta yhtä moni mitä luultavimmin kaipaa sitä juuri oikeaa tunnetta. Toisinaan kuitenkin mietin, onkohan joidenkin helpompi löytää se? Voikohan se joidenkin kohdalla vain putkahtaa esiin mikäli vastapuoli on hieno ja hyvä ihminen? Toivoisin että omalla kohdallanikin se toimisi niin, toivoisin todella. Joskus olen miltei vihainen itselleni, kun en voi tuntea oikealla tavalla vaikka edessäni olisi kuinka mahtava tapaus. TOIVOISIN voivani, mutta sisin ei taivu. Ja sitten ihmiset esittävät kysymyksiä: "Miksi sä lopetit sen ja sen jutun? Eihän siinä tyypissä ollut kerrassaan mitään vikaa, sehän oli täydellinen!" Ei ollutkaan. Mä vain en tuntenut tarpeeksi.

Surullisinta on, että joskus sitä elättelee toiveita, joskus luulee kohdanneensa sen, jota kohtaan voisi tuntea niin. Kunnes huomaa, ettei tunnekaan. Ehkä tästä syystä saatankin ihastua helposti, tulisesti, ja ajatella: "Tässä se on. Tämä se voisi olla." Eikä sitten ollutkaan. Olen vihannut itseäni, kun olen luullut tällaista ja saanut toisen osapuolen ihastumaan itseeni, ja luulon osoittauduttua vääräksi olen satuttanut sitä ihmistä. Se on tuntunut kovin itsekkäältä vaikkei tahdonalaista toki ole ollutkaan. En haluaisi loukata, mutten voi sellaisessa tilanteessa suhdetta jatkaakaan. Ja taas toinen kysyy, mitä vikaa hänessä oli? Ei mitään.

Minussa kai on.