Kauniita unia

(Seuraava pätkä ei ole faktaa.)

Aina kun jalat veivät sen tietyn joen tiettyyn rantaan, sen kosken lähettyville, jonka kohinan yli kiirivät vain lokkien huudot, aina silloin tiesin tulleeni yhden tien päähän. Ja kun puhun tiestä, en tarkoita tietä konkreettisesti, vaan kuvainnollisesti, tarkoitan sitä mistä sadat ja aina sadat laulut kertovat, sitä mistä sanotaan kaikkien elollisten, tuntevien ja puhuvien eliöiden, ihmisten, haaveilevan, sitä mitä elokuvat, runot ja kirjat kuvaavat joksikin muuksi kuin mitä se on - tarkoitan rakkautta.
Noille rannoille juokseminen, laskevaan aurinkoon takertuva katse, kumman tukala tunne rintakehässä, haluttomuus koskaan pysähtyä, ne kaikki kertoivat tuttuakin tutumpaa tarinaansa, sitä, minkä jo hiljaa sisimmässäni tiesin, mutta jota vastaan aina hetken yritin taistella. Ahdisti. Enkä voinut enää kieltää sitä, en voinut sivuuttaa tunnetta, joka vaikeutti hengittämistä, syödyksi tulemisen tunnetta.

Tein jotain mitä en koskaan juostessani tee, enkä etenkään tuossa mielentilassa, pakotin itseni pysähtymään. Aurinko laski yhä, lokit huusivat, tai ehkä vain juttelivat, ja saatoin yhä nähdä toiveikkaiden kalastajien tummat hahmot alapuolellani. Maailma näytti samalta, ja arvaten minäkin, hikisenä, punaisena, mutta silmieni takana avautui toisenlainen maisema. Mietin eilistä, mennyttä viikkoa, viimeisiä kuukausia, mietin elämäni jakamista, kahta kahvikuppia tiskialtaassa, kahden ihmisen jäljiltä painuneita lakanoita ja partakarvoja lavuaarissa. Mietin itseäni käpertymässä öisin toista ihmiskehoa vasten, mietin onnea, jonka olin kuvitellut kestävän ikuisesti ja jopa menettämisenpelkoa, jota olin tuntenut. Mietin sitä, miten olin rakastanut kaikkea hänessä - miten yhä rakastin - ja mietin, mikä perustavanlaatuinen vika minussa oli, kun löysin itseni aina samasta tilanteesta, ilman syytä, ilman, että mikään olisi mennyt pieleen. Rakastin ja minua rakastettiin, mutta vaikka sanotaan, ettei mikään ole väkevämpää kuin rakkaus, minä tiesin toisin. Mikään, ei rakkaus, ei intohimo, ei syvä yhteys, ei halu jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, ei mikään auttanut, kun tuo tunne sai otteen. Ahdistus syö kaiken.