Mitä oikein tapahtuu?

Mä oon aivan pihalla. Sekaisin. Rakastunut. Peloissani. Kaikkea. Viime yö oli parituntinen, siis nukkumisen osalta. Muu aika puhuttiin ja riideltiin ja rakastettiin ja haluttiin. Eikä ollut eka kerta kun se oli tätä – tuntuu, että me tehdään toisemme hulluiksi joka tavalla. Loputonta läheisyyttä, kauniiden asioiden sanomista, taisteluja, intohimoa, paljon seksiä. Sitä tää tuntuu olevan. Tänään aamulla mietittiin taas kerran, miksi se on näin. Miksi me tapellaan, kun kumpikin haluaa toisen ja toista enemmän kuin mitään muuta. Ei ne pahoja taistoja ole, eikä vakavia, ei me sanota ilkeitä asioita toisillemme. Mutta kuitenkin. Välillä tuntuu että John tosiaankin tekee mut hulluksi, ja sitten se tekeekin sen taas toisella tavalla, hyvällä tavalla. Sovintoseksi on saanut aivan uuden merkityksen. Ja on se paljon muutakin, se saa mut tuntemaan fiiliksiä jotka tuntuu melkein liian isoilta pieneen ihmiseen. Ja päinvastoin, tarkoitan, että teen samaa sille.

En mä sano, että sikäli murehtisin mitään. Lähinnä vain ihmettelen. Mulla ei ole koskaan ollut tällaista suhdetta, ei mitään sinne päinkään. Aina haaveilin tällaisesta intohimosta, ja nyt mulla on se. Pelottaa lähinnä vain ajatus siitä, että menettäisin sen. Se on liian hyvää. Liian vahvaa, liian sitä mitä haluan. Eikä mulla ole edes syytä pelätä. En ole tässä yksin, en ole ainoa, joka on hämillään tunteista, keskinäisestä vetovoimasta. Joskus tuntuu, että me kumpikin ollaan tavallaan ihan voimattomia tämän edessä, kuin se ois jotain meitä paljon isompaa. Ja on kai se. Siksi me kai tapellaankin. Siksi, että tunnetaan niin niin paljon. Ei kai tällaista intohimoa voi edes olla niin, ettei se heijastuisi myös riitoihin. Kaikki on niin kiihkeää. Kaikki.

Kyllä se naurattaakin. Esim. kun oltiin Uudessakaupungissa ja nukuttiin teltassa. Mietittiin, miltä se eräskin yö kuulosti muille läsnäolijoille: riita, hellyyttä, kauniita sanoja, seksiä, riita, selvittelyä, seksiä, hellyyttä jne. Varmaan ne ajatteli, ettei ole meillä kaikki aivan kohdallaan. Eikä kai olekaan. Ollaan monesti todettu, että tämä on jotain ihan muuta. Such a weird relationship. Crazy. Tää on jotain, joka vie multa ajattelukyvyn, toimintakyvyn. En vaihtaisi mitään pois.

Kuulostaa siltä, että olisi vain se intohimo, joka saa haluamaan toista ja harrastamaan seksiä monta kertaa joka päivä, joka saa riitelemään aina uudestaan ja uudestaan. Mutta kun ei. Se on paljon muutakin. Samassa paketissa se intohimo ja se, että alkaa melkein itkettää kun katsoo toista silmiin. Että haluaa tuntea sen lähellään tauotta ja että tuntuu, kuin kuolisi omiin tunteisiinsa. Hyvällä tavalla.

Joo, oon mä ennenkin ollut ihastunut, jopa rakastunut. Mutta kuten sanottu, tämä nyt vaan on jotain ihan muuta. Tunnen aina paljon, mutten siltikään tiennyt, että on edes mahdollista tuntea näin. John sanoo että se on lahja elämältä. Eikä ole edes synttäreitä lähellä.