Cityparin elämää

Ahdistiko yöllä? No juu, mutta ei se kyllä ollut mitään tähän olotilaan verrattuna. On aivan käsittämättömän paska olo, ja todellakin syystä. Tuntuu niin järjettömän epäreilulta että jouduin tällaiseen tilanteeseen missä nyt olen. Ja tuntuu siltä etten vain jaksa tätä, en enää. Ei ole voimia. Mä vain odotan että pääsen töistä pois ja kotiin itkemään. Äsken itkin kyllä vähän vaikka olenkin täällä, kun en vain kyennyt estämään sitä. Tämä nyt vain oli viimeinen asia mitä olisin enää elämääni kaivannut, kun on muutenkin ollut keväästä asti ihan tarpeeksi hankalaa.

Väsyttää. Juhannuksena ei juurikaan tullut nukuttua, ja viime yö oli melko lailla samaa sarjaa. Yritin kahden maissa saada unta, mutta unen sijaan sain aivan järjettömän ahdistuksen. Itketti ja pelotti - ihan yllättäen, ja ahdisti niin ettei henki meinannut kulkea. Mikä sitten? No, kaikki. Olin tutulla yötä koska tulin sen kyydillä puolet kotimatkasta, ja ahdistuksissani ryömin sen viereen yöllä. Kyllä se kysyi että mikä mulla on, mutta kun en oikein osannut sanoa, niin se jätti asian siihen. Joinakin hetkinä mä vain niin arvostan ihmistä joka ei kysele liikaa. Joskus halaaminen on paljon tehokkaampi apu. Niin oli viime yönäkin. Jossain kohtaa sitten alkoi sen verran helpottaa että sain nukuttua muutaman tunnin. Fyysisesti on yhä melko heikko olo, mutta henkisellä puolella sujuu jo paremmin. On taas vähän helpompaa olla minä.

Juhannus tuli, oli ja meni. Olin Himos-festareilla, vuokramökissä yhdentoista muun ihmisen kanssa joista vain yhden tunsin ennalta. Enkä valita. Oli aivan loistavaa tutustua niin moneen uuteen, mahtavaan tyyppiin. Porukka oli sanalla sanoen hyvä. Hienoa huumoria, henkeviä ja vähemmän henkeviä keskusteluja, paljon naurua, paljon juomaa ja ruokaa, parasta musiikkia, tanssia lattialla ja pöydällä, saunomista, istuskelua mökin katolla, hyviä bändejä, loistavaa tunnelmaa. Eikä toki saa unohtaa limusiinibileitä, Iso- ja Pikku-Hiihtäjää, suutelufestareita, ja niin edelleen mutten niistä nyt puhu tämän enempää ettei mene ihan sisäpiiriläpäksi. Se kuitenkin on sanottava että tuon porukan kanssa voisin helposti lähteä uudestaan esimerkiksi juuri mökkeilemään ja voipi olla että sellainen projekti vielä toteutetaankin kesän aikana. Aivan käsittämättömän hieno juhannus oli.

Nyt on melko haikea ja tyhjä fiilis, kuten aina yltiösosiaalisuuden jälkeen, mutta oli se sen arvoista. Nukuin järjettömän vähän mutta Aknestikin sanoin; kesällä ei mennä nukkumaan! Mitään en kadu, paitsi ehkä hieman ohjelmanumeroa nimeltä Säälisuudelma, muttei siitäkään nyt tämän enempiä. Täytyy vain sanoa se että harvoin tapaa kerralla noin suurta määrää vieraita ihmisiä joista aivan jokainen on juuri sitä ihmistyyppiä josta pidän kaikkein eniten. Kun näin käy, ei enää juurikaan mahtavammaksi voisi elämä muuttua.

Siistiä, kerrassaan. Nyt jaksaa taas arkea, ainakin ensi viikonloppuun asti ;) Tosin ihan hieman ahdistaa huominen työpäivä, mutta eiköhän sekin jotenkin suju. Sitä vielä, että Zen Cafe, Apulanta, PMMP, Maija Vilkkumaa ja Lauri Tähkä ovat niin POP. "Antakaa kun määkin huudan, määkin oon kännissä!"

Yksi syy, miksi mä rakastan juoksemista on se, että juokseminen saa aina pään tyhjenemään sekavista ajatuksista ja tunteista. Mitenkään muuten en pysty saavuttamaan sellaista totaalista sisäistä tyhjyyttä ja ajatuksettomuutta. Juostessa on järjettömän vapautunut olo - ei sitä voi edes kuvailla - ja lenkin aikainen sekä myös sen jälkeinen seesteisyys on jotain käsittämättömän hienoa. Mä en halua koskaan luopua siitä puuhasta, ja toivottavasti mun ei tarvitsekaan.

Eilen oli taas aivan ihana juoksulenkki. Lähdin liikenteeseen vasta vähän ennen yhtätoista illalla ja juoksin pitkin jokirantaa ensin kaupunkiin ja sitten pienen kierroksen jälkeen Halistenkoskelle päin. Kesäisin on mahtavaa juosta myöhään illalla kun ei ole liian kuuma eikä myöskään montaakaan ihmistä liikenteessä. Silloin voi keskittyä täysin omaan itseensä, tavalla jota on vaikea selittää. Eilen juoksin kymmenisen kilometriä, ehkä vähän päälle, ja kyllä oli taas aivan loistava olo sekä juostessa että sen jälkeen kotona. Venyttelin, kävin hitaassa suihkussa, sitten menin sänkyyn. Ajatus pysyi kasassa mainiosti, ihan siihen asti että nukahdin.

Tänään uudestaan.

Karmiva sukupuoleen kohdistuva yleistys: Tutkimattomia ovat miesten tiet. Mä en ymmärrä niitä.

Ja taas pitäisi saada lääkäri kiinni yhtä lehtijuttua varten; mä sitten inhoan metsästää niitä. Yhdistämistä yhdistämisen perään ja lopputulos on kuitenkin pyöreä nolla. Argh! Yhdellä olis puhelinaika kahdeltatoista mutta kokemuksesta tiedän etteivät ne suostu käyttämään niitä aikoja haastatteluihin. Tosin onhan se ihan ymmärrettävää tietysti. Toinen sanoi olevansa paikalla ja ehtivänsä vastaamaan tuossa puoli kolmen maissa mutta mä en todellakaan usko ennen kuin näen. Eikä tilanne vielä edes ole pahin mahdollinen. Katsotaanpa kun alkaa heinäkuu; sitten ei takuuvarmasti saa yhtään ketään kiinni yhtään mistään!

Aamulla saatiin työkaverin kanssa hyvät naurut kun käytiin katsomassa vallattujen talojen tilanteita. Toisessa oli poliisit paikalla; ne olivat just häätäneet tyyppejä pois sieltä ja osan korjanneet talteen autoihinsa. Törmättiin siinä piha-alueella johonkin arviolta 17-18-vuotiaaseen pariskuntaan jotka katkerina tilittivät sitä, miten poliisilla on liikaa valtaoikeuksia ja miten väärin on etteivät he saa asuttaa ja kunnostaa sitä vanhaa puutaloa mieleisekseen. Piti kyllä purra huulta kun toinen huudahti teiniangstin sävyttämässä kiihkomielisyydessään että porvarihallitus kusee ja pahasti :D Tuli sieltä jos jonkinlaista muutakin yhteiskunnallista kritiikkiä jolla ei ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa. Raukoilla ei ollut lainkaan omia ajatuksia, realismista puhumattakaan, vaan pelkkiä päälleliimattuja, ristiriitaisia argumentteja jostain heille tosiasiassa aivan tuntemattomasta asiasta. Voi sitä idealistisuuden ja sentimentaalisuuden määrää <3 Teiniys on POP.

Juu, tarvii kai jatkaa työnteon leikkimistä.

Paljon se antaa mutta paljon se myös ottaa. On taas pakko sanoa pari sanaa siitä, miten ihmiset täällä iki-ihanassa cityssä usein toimivat.

Mä en tajua sitä, että kun kirjoitan jonkin blogimerkinnän tai sanon jotain muuta jossain muualla täällä, niin jotkut ihmiset ovat heti tietävinään tarkalleen mistä puhun, miksi puhun niin, miten se liittyy elämääni ja millainen ihminen olen. Enkä nyt missään nimessä tarkoita sitä etteikö kirjoituksiani saisi kommentoida ja etteikö omia näkemyksiään saisi tuoda julki; se on toki ihan sallittua ja jopa suotavaakin. Mä vain en käsitä sitä että johtopäätöksiä vedetään niin järjettömän kiihkeästi ja suoraviivaisesti, kun fakta kuitenkin on se, että minkään yksittäisen tai useammankaan kirjoitukseni pohjalta kukaan täällä ei voi tietää musta yhtään mitään.

Kukaan ei voi tietää, miksi joitakin asioita elämässäni tapahtuu, miksi teen tiettyjä asioita, ja miten ne liittyvät taas laajempiin kokonaisuuksiin. Toistan: ei kukaan. Ainoa ihminen joka jotain voi elämästäni käsittää, on hyvä ystäväni joka näitä juttujani täältä joskus lueskelee, ja hänet olenkin tuntenut 5-vuotiaasta asti. Täällä on toki joitakin ihmisiä joiden kanssa olen ollut enemmän tekemisissä, mutta koska kaiken kaikkiaankin olen ollut cityssä vasta noin kahdeksan kuukauden ajan, enkä läheskään koko sitä aikaa ole ollut tekemisissä yhtään kenenkään täkäläisen kanssa, niin kukaan ei voi siinä ajassa oppia tietämään musta kuin pieniä paloja sieltä täältä. Siksi mä toivoisinkin, edelleen, ettei kukaan edes kuvittelisi tuntevansa mua lopulta yhtään mitenkään.

Virhearviointeja sattuu, ja varmasti jotkut ihmiset ovat kerran erehtyneet luulemaan että tietäisivät jotain, ja mä kyllä ymmärrän sen. Mutta kun on myös niitä tapauksia, jotka kerta toisensa jälkeen vetävät johtopäätöksiään ja ihan oikeasti kuvittelevat tietävänsä jotain siitä, millainen ihminen mä olen. Ja sitten vielä ilmoittavat päätelmiensä lopputulokset mulle. Sitä on vaikea ymmärtää. Mä itse pyrin olemaan hyvin varovainen siinä, mitä oletan kestäkin, koska tiedostan mainiosti sen seikan etten todellakaan tunne täkäläisiä ihmisiä enkä siis voi minkään kirjoituksen perustella kuvitella tietäväni yhtään mitään. Ihmisen elämä ja ihminen itse ovat niin älyttömän laajoja kokonaisuuksia, ja täällä jokaisesta näyttäytyy niin olemattoman pieni kaistale siitä kaikesta, ettei sen kaistaleen perusteella yksinkertaisesti voi luoda minkäänlaisia olettamuksia. Tai no, nähtävästi VOI, mutta ei todellakaan pitäisi.

Ehkä koko asian ei edes pitäisi häiritä mua eikä se nyt mitenkään järjettömästi häiritsekään, lähinnä vain kummastuttaa. Viime aikoina olen taas joutunut tämän ilmiön kanssa tekemisiin erityisen paljon, kun erinäiset henkilöt ovat osoittaneet suurta kiinnostusta sitä kohtaan, miksi tuoreelle ihmissuhteelleni kävi niin kuin kävi. Monesta suunnasta olen kuullut teorioita siitä, miten mä muka pelkään jotain (riskejä kai) enkä siksi uskaltanut antaa tunteilleni valtaa. HAH! Enempää ei voisi metsään mennä. Toivottavasti jotkut joskus oppivat, etteivät todellakaan tiedä minusta, elämästäni, ajatuksistani, tunteistani eivätkä mistään muustakaan yhtään mitään.

"Every step that you take
Could be your biggest mistake
It could bend or it could break
That's the risk that you take"

(Coldplay - What if)

On ollut epätavallinen viikonloppu. Täytyy sanoa että mä en ole tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Olen vain ollut ja miettinyt ja nukkunut. Mä en tavallisesti koskaan vietä näin tyhjää viikonloppua, mutta nyt se on oikeastaan tehnyt ihan hyvää. Olen saanut maksettua univelkoja pois ja myös selvitettyä joitakin asioita itselleni. Nyt ei edes ahdista alkava viikko, vaan aloitan sen hyvillä mielin. Sain jopa tänään kehitettyä melko hyvän juttuidean jonka aion huomisessa aamupalaverissa tuoda esille. On siis jokseenkin omituinen fiilis; samaan aikaan sekä hyvä ja seesteinen että levoton ja sekava.

Yöllä tein oman ennätykseni puhelimessa puhumisessa, roikuin linjoilla lähes kuusi tuntia. Pääsin nukkumaan neljältä aamuyöllä ja nukuinkin sitten yli yhteen päivällä. No, ei edes harmita, päinvastoin. Tuo puhelu oli jollain tapaa todella surullinen mutta myös oikein helpottava. Mulle merkitsi hyvin paljon se, mitä kuulin ja myös se, mitä itse sanoin. Vaikka mä hyvin tiedän ettei toinen ihminen voi mua "armahtaa", niin avautumalla vaikeasta asiasta jota mä olen kahden vuoden ajan kantanut ihan yksin, jotenkin vähensi sen asian painoa. Toki tuo seikka oli vain pieni osa sitä kaikkea keskustelua, eikä edes suinkaan merkittävin sellainen, mutta mulle henkilökohtaisesti oli hyvin tärkeää että sain sanottua sen ja että joku kuunteli tuomitsematta.

Nyt on pilvistä ja näyttää siltä että voisi alkaa sataa. Toivottavasti niin käy; musta olisi kiva kuunnella ja katsella sitä.

Oon vähän ajatellut, että jos en nyt pääse yliopistoon, niin josko lähtisin syksyllä ulkomaille töihin vaikka muutamaksi kuukaudeksi. Saattaisi olla viimeinen mahdollisuus vähään aikaan toteuttaa moista, ja mua todellakin kiehtoisi sellainen projekti. Irtiotto täältä, jotain hiukan erilaista, omaan pärjäämiseensä perehtymistä, elämää - se kuulostaa hyvältä. Aika näyttää, mutta jos yliopiston ovet eivät aukene, on hyvinkin mahdollista että häivyn Suomesta hetkeksi.