Cityparin elämää

Luulin kadottaneen yhden italialaisen bändin levyn mutta sepäs löytyikin entiseltä kämpältä kun tarpeeksi kauan kaivelin. Onneksi, sillä musta tuntui että mun on pakko päästä kuuntelemaan sitä. Joskus vain tulee sellainen tunne että on aivan välttämätöntä saada kuulla juuri jotain tiettyä musiikkia. Ja jo muutaman päivän ajan mä olen haaveillut italialaisesta musiikista tai ylipäänsä jostakin hyvästä lattarimusiikista. No, nyt soi Lunapopin `Vorrei` :) Tuota bändiä ei Suomessa tunneta eikä kyllä varmaan muutenkaan juurikaan Italian ulkopuolella. Ostin levyn Italiassa ollessani, ja kai se periaatteessa on ihan peruspoppia mutta ihan hyvää sellaista ja koska mä rakastan kuunnella italiaa, on se mulle ihan luksusta.

Mä en tiedä mitä Italia mulle ekalla sinne suuntautuneella reissulla teki, mutta se maa jätti jälkensä ihan eri tavalla kuin yksikään toinen maa jossa olen käynyt. Sinne on pakko palata aina uudestaan, ja nyt takana onkin jo viisi matkaa. Paras oli ylivoimaisesti pari vuotta sitten kun kiersin reilun kuukauden tuota saapasmaata. Suuremmissa kaupungeissa on toki oma viehätyksensä mutta kyllä mä kaikkein eniten ihastuin niihin pieniin kyliin joihin muut turistit eivät juurikaan eksyneet. Se vain oli jotenkin niin aitoa.

En oikeastaan pysty sanomaan tekijöitä joiden vuoksi pidän Italiasta vielä enemmän kuin Espanjasta ja Ranskasta (joista niistäkin kyllä pidän hyvin paljon) mutta jokin siinä vain on...joku fiilis, en mä sen paremmin osaa sitä eritellä. Sen vain tunsi ja tiesi jo silloin heti ekalla matkalla. Kukaan matkakumppaneistani ei kyllä ollut mitenkään erityisesti ihastunut Italiaan mutta muhun se vain teki lähtemättömän vaikutuksen. Jollain tapaa tunnen sen maan omakseni vaikka se näin kirjoitettuna aivan naurettavalta kuulostaakin. Ja ehkä se onkin sitä, mutta en mä oikeastaan välitä.

Matkakuume on mulle enemmän tai vähemmän pysyvä olotila ja toisinaan se kasvaa suorastaan pakottavaksi tarpeeksi päästä jonnekin, ihan mihin vain. Mä mielelläni tutustunkin uusiin maihin enkä toki kaikkia resurssejani tuhlaa Italiassa matkailuun, mutta toisinaan yllättää myös järjetön kaipuu juuri siihen maahan. Monesti italialaista musiikkia kuunnellessa tulee jotenkin tosi haikea olo kun pystyy tavoittamaan osan siitä tunnelmasta joka on läsnä tuossa maassa ja myös mussa silloin kun siellä olen. Nytkin on vähän sellainen fiilis. Lohduttava on kuitenkin tieto siitä että mä aina palaan sinne. Se on ehkä ainut maa (ainakin tähän mennessä) jossa tulen varmasti käymään läpi elämäni aina silloin tällöin. Ei sitä vaan voi jättää kokonaan :) Mä olen aina haaveillut siitä että saisin joskus asua siellä jonkin ajanjakson elämästäni, siis vaikka vuoden tai pari. Aluksi pidin sitä typeränä haihatteluna mutta sittemmin olen alkanut miettiä että miksikäs ei? Kai sen voisi joskus toteuttaakin. Elämä kun on liian lyhyt unelmista luopumiseen, varsinkin, jos ne ovat edes jollain tapaa realistisia.

On kyllä hassua, että voikin olla niin kova kaipuu jonnekin että melkein itkettää. Äitini, joka on käynyt Pariisissa (ja muuallakin Ranskassa) varmaan parikymmentä kertaa ja asunutkin siellä vähän aikaa, sanoo aina että Ranska on hänelle kuin toinen kotimaa. No, mulla on vähän sama fiilis Italian suhteen.

Onpa sitkeä kesäflunssa. Vieläkin tukkoinen olo ja kaikki paikat täynnä limaa. No onneksi se jo sentään alkaa irrota. Kurkkukin on yhä kipeä ja yskittää. Sais nyt loppua jo. Tästä huolimatta tein vähän kotoista lihastreeniä herättyäni, kun kyllä alkaa turhauttaa tämä liikkumattomuus. Hiukan vatsa- ja selkälihaksia, kyykkyjä ja painojen nostelua; tuntui hyvältä. Ajattelin sitten vielä pyöräillä tänään, kun ei vaan jaksa enää olla tekemättä mitään fyysistä. Juoksemaan en kyllä nyt sitten vielä varmaan pariin päivään uskalla lähteä kun on näin pitkittynyt tämä flunssa enkä mä mitään sydänlihastulehdusta tai mitään lievempääkään halua itselleni sentään kehittää.

Pian olisi kyllä korkea aika alkaa taas käydä salilla. On vähän aikaa siitä kun viimeksi kävin säännöllisesti, kun alkuvuodesta sairastelin niin paljon ja sitten tuli muita huolia joiden vuoksi kaikki säännöllinen jäi. Mutta tosiaan, nyt vois pikkuhiljaa alkaa taas hakeutua saliharrastuksen pariin kun siitä kuitenkin yksilöliikkujana pidän. Entinen sali sijaitsi entisen kodin lähettyvillä ja koska nyt olen muuttanut, piti etsiä uusi sellainen. Löysinkin hyvältä vaikuttavan tapauksen joka itseasiassa sijaitsee ihan keskustan lähellä ja vieläpä kesätyöpaikkani vieressä. Se ei ole edes kovin kallis joten taidanpa alkaa käydä siellä. Siellä on myös kaikenlaisia aerobic-tunteja ja vähän jo harkitsin niitäkin mutta taidan kuitenkin jättää väliin; mä kun en ole ryhmäliikkuja ja mua alkaa vaan ärsyttää pomppiminen parinkymmenen muun tyypin seassa. Eikä siitä kyllä olisi vastaavaa hyötyäkään mulle kun hoidan aerobista puolta joka tapauksessa juoksemalla, niin en mä siihen päälle tarvitse muuta kuin sitä lihastreeniä.

No juu, eli salikortin vois hankkia piakkoin.

Voi hitto, mullahan alkaa olla kesäviikonloput kohta jo täynnä ohjelmaa vaikka just tuskailin sitä että kesä valuu hukkaan enkä ehdi tehdä mitään. Selailin nimittäin kalenteria ja tulos oli tämä:

8.-10.6.: Menoa
15.-17.6.: Suokkimiitti?
22.-24.6.: Mökkijuhannus
29.6.-1.7.: Lahdessa kaverin luona
6.-8.7.: Kaverin häät ja ehkä Ruisrock
13.-15.7.: Tammerfest? (ehkä myös jo aiemmin viikolla koska olen lomalla tässä kohtaa)
20.-22.7.: Tyhjä viikonloppu tai vaihtoehtoisesti äidin viiskymppiset (juhlien päivämäärä vielä epäselvä)
27.-29.7.: Kaunissaarimiitti tai DBTL
3.-5.8.: Ankkarock?
10.-12.8.: Ei ohjelmaa
17.-19.8.: City-risteily
24.-26.8.: Ei ohjelmaa (tähän voisi kyllä kaavailla jotkut kesän päättymisjuhlat, tai sitten sellaiset voisi pitää pe 31.3.)

Näiden lisäksi on myös arkena erinäisiä menoja, kuten esimerkiksi kaverin polttarit (täytyy pitää arkipäivänä kun se on töissä viikonloppuisin) ja mahdollisesti Taiteiden yö, sekä luultavasti loma-aikana Lintsille meno. Ja toki täytyy jossain välissä myös kuluttaa jokilaivojen/terassien penkkejä ;)
Eipä siis tarvitse enää panikoida sitä etteikö olisi ohjelmaa. Ja se on pelkästään hyvä asia, sillä mä rakastan kaikkia kesämenoja ja ahdistun vain jos mun täytyy hukata kallisarvoista kesäaikaa kotona lorvimalla. Kyllä sitä ehtii tehdä arkena ja muina vuodenaikoina ihan tarpeeksi. Kesällä täytyy elää :)

Iloinen olen myös siitä tiedosta että alkusyksystä pääsen Irlantiin. Erityisen iloinen siksi, että kesän loppuminen ahdistaa mua aina ja jotenkin helpottaa vähän kun tietää että kesän jälkeenkin on jotain kivaa mitä odottaa. Muutenkin on jo ihan järjetön matkakuume päällä kun viimeisimmästä matkasta tulee elokuussa jo vuosi. No, pian odotus loppuu ja sitä ennen aion nauttia ylivoimaisesti parhaasta vuodenajasta :)

Miksi ihmisen täytyy ylläpitää tuttavuuksia jotka eivät edes tunnu mielekkäiltä? Tai no ei tietenkään täydy, mutta usein sitä vain huomaa tekevänsä niin. Kun johonkin ihmiseen tutustuu, sitä helposti sitten vain jää jumiin siihen tuttavuussuhteeseen toisen osapuolen tahdosta vaikkei itseä oikein nappaisikaan. Sama saattaa päteä joihinkin vanhoihin kaverisuhteisiin joista ajan myötä on ehkä kasvanut ulos ja huomannut olevansa aivan eri aaltopituudella sen toisen osapuolen kanssa, mutta ei sitten vain jaksa tai pysty irtautumaan siitä suhteesta kunnolla. Siis kun huomaa että se toinen on siinä mukana, niin jotenkin ei viitsi sanoa ettei itse tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta siihen ihmiseen. Sitten sitä vain vastailee tämän tyypin viesteihin, soittoihin ja muihin kuulumisten kyselyihin ja puolihuolimattomasti (vastauksesta oikeasti kauheammin edes välittämättä) kyselee myös itse niitä vointeja. Enkä nyt tarkoita että näin toimisin silloin, jos se ihminen herättää suoranaista vastenmielisyyttä, mutta joskus kyllä niissä tapauksissa jotka eivät erityisen mielekkäiltä tunnu ja joihin suhtaudun ennemminkin välinpitämättömästi kuin kiinnostuneesti.

Onko se sitten sitä ettei halua loukata toista vai yksinkertaisesti pelkkää laiskuutta? Ehkä molempia. Kaipa se joskus vain tuntuu helpommalta pysyä yhteyksissä tällaisten ihmisten kanssa kuin sanoutua irti koko kaveri- tai tuttavuussuhteesta. Onhan näitä sinänsä helppo "hoitaa" ilman sen suurempaa mielenkiintoa, kun ainakin omalla kohdallani tällaiset ihmiset ovat usein juuri niitä, joita en kauheammin tapaa vaan olen yhteyksissä lähinnä vain puhelimen tai vaikkapa mesen välityksellä. Jos käy niin onnellisesti että kummastakin osapuolesta tuo ihmissuhde tuntuu samalta, niin silloin se on kyllä helppo jättää taakseen. Niissä tapauksissa yhteydenpito yksinkertaisesti vain tyrehtyy kun kumpikaan ei sitä kohtaan suuria intohimoja tunne. Ja sellaista tapahtumasarjaa seuraa usein vain helpotus.

Joskus kyllä mietin että mahdanko mä itse olla jollekin tällainen riippakivi (joo, melko rankka sanavalinta mutta enpä nyt keksinyt parempaakaan)? Siihen on vaikea vastata, sillä vaikka mä en kyllä keksi tuttavapiiristäni ketään johon mä ottaisin useammin yhteyttä kuin hän minuun, niin ei kai sitä koskaan voi varmasti tietää. Toisaalta en mä ihan hirveästi jaksa välittääkään, sillä useimmiten nämä tällaiset tapaukset ovat juurikin niitä tuttavia, ei hyviä ystäviä, joten ei mua tietoisuus tällaisesta asetelmasta kauheasti loukkaisi. Omaa tyhmyyttä se vain on jos ei kykene irtisanoutumaan suhteista joita ei edes tahtoisi ylläpitää. Ja siksipä mä itsekin olen melko tyhmä, tai laiska nyt ainakin. Se tosin täytyy sanoa että ei tuollainen asetelma tavallisesti kovin kauaa kestä; kyllä sitä sitten jossain kohtaa pääsee irtautumaan niistä ihmisistä ihan kunnolla. Useimmiten.

Juu, ja koska mun kirjoituksistani on ennenkin vedetty melko rankkoja johtopäätöksiä, niin sanon nyt että yksikään niistä kavereistani ja tutuistani jotka tätä mahdollisesti lukevat, eivät ole näitä "taakkoja" mulle. Tai no teoriassahan kuka tahansa voi tätä lukea mutta aika epätodennäköisenä pidän sitä että kukaan tällainen ihminen merkintöjäni täällä penkoisi. Että olkaa ihan huoleti vain ;) Eikä sekään, jos mä en aina ole kovin aktiivinen pitämään yhteyttä, tarkoita sitä etteikö mua kiinnostaisi. Mä vain olen ajoittain melkoinen erakko ja sille ominaisuudelleni pyydän ymmärrystä.

Nyt kun kirjoitin tämän tänne, huomasin, että on tämä kyllä aika naurettava piirre ihmisessä. Lupaankin jatkossa yrittää parantaa tapani tämän suhteen ja polttaa hieman tehokkaammin niitä tarpeettomia siltoja takanani. Se, miten sen teen, jää nähtäväksi. Kaikki ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole tarkoitettu ylläpidettäviksi ja joskus on hyvä päästää irtikin.

Jotkut biisit ne vaan sopii sataprosenttisesti omaan elämään.

Talk (Coldplay)

Oh brother I can't, I can't get through
I've been trying hard to reach you, cause I don't know what to do
Oh brother I can't believe it's true
I'm so scared about the future and I wanna talk to you
Oh I wanna talk to you
You can take a picture of something you see
In the future where will I be?
You can climb a ladder up to the sun
Or write a song nobody has sung
Or do something that's never been done

Are you lost or incomplete?
Do you feel like a puzzle, you can't find your missing piece?
Tell me how do you feel?
Well I feel like they're talking in a language I don't speak
And they're talking it to me

So you take a picture of something you see
In the future where will I be?
You can climb a ladder up to the sun
Or a write a song nobody has sung
Or do something that's never been done
Do something that's never been done

So you don't know were you're going, and you wanna talk
And you feel like you're going where you've been before
You tell anyone who'll listen but you feel ignored
Nothing's really making any sense at all
Let's talk, let's ta-a-alk
Let's talk, let's ta-a-alk

Tavallaan niin surullista mutta toisaalta myös lohdullista. Ja kaunista - ennen kaikkea.

Ote William Nicholsonin kirjasta `Toisten maassa`:

"Niin kauan kuin muistan olen ollut jonkinlaisessa koulussa. En usko oppineeni yhtään mitään. Vähän niin kuin olisi puolella korvalla kuunnellut turvaohjeita, niitä joita annetaan lentokoneessa ennen lähtöä. Ääni sanoo että tämä on erittäin tärkeää, olkaa hyvä ja kuunnelkaa tarkkaavaisesti, mutta et kumminkaan kuuntele, koska sitä ei tapahdu, ja jos tapahtuu, henki lähtee joka tapauksessa."

Tuossa on perää, ainakin omalla kohdallani. En toki väitä ettenkö mitään olisi kouluvuosina oppinut, mutta loppupeleissä melko vähän tosiaankin. Eikä se johdu siitä ettäkö opetuksessa sinänsä olisi mitään vikaa ollut; mä aiheutin ihan itse oppimattomuuteni. Siis kyllä ala- ja yläasteella jonkinlainen pohjatieto varmasti muodostui mutta esimerkiksi lukiossa mä en hirveästi uutta oppinut, siis koulun puolesta. Toki siihen nyt vaikuttaa kaikki ne ongelmat joita mulla tuolloin oli henkilökohtaisessa elämässäni, eikä vähiten se, että koulu ahdisti mua vielä sataprosenttisesti lisää. Lintsasin ihan järjettömästi ja silloinkin kun paikalla olin, en juurikaan muuta tehnyt kuin mietin omiani tai luin kirjoja joilla ei ollut mitään tekemistä koulukirjojen kanssa.

Mä olen aina ollut todella huono opiskelemaan asioita joihin en tunne mielenkiintoa. Olen siis hirveän valikoiva siinä, mitä opin ja mitä en, ja usein on tuntunut suorastaan mahdottomalta perehtyä asioihin jotka eivät ole herättäneet minkäänlaisia intohimoja. Puhuinkin tässä eräänä päivänä yhdelle ihmiselle siitä, miten mä en kestä puolinaisia asioita, vaan mun pitäisi kaikkeen tekemääni ja kokemaani tuntea jotain suurta intoa jotta se ylipäätään onnistuu. Tiedän että tämä piirre on melko huono, mutta on siinä kai hyvätkin puolensa. Ainakin tekee täysillä sitten niitä asioita joihin tuntee sitä intohimoa.

Mutta takaisin asiaan. Mä olen elämäni aikana käynyt koulua tähän mennessä vajaat 13 vuotta, ja silti tuntuu että valtaosan oppimastani olen omaksunut ihan muualta kuin koulusta. Siis toki elämä opettaa ihmistä ihan jokaisessa tapauksessa, mutta en mä nyt niinkään mistään elämänkokemuksesta puhu vaan ihan puhtaasta faktatiedosta. Kun tunnen kiinnostusta jotakin asiaa kohtaan, otan siitä selvää riippumatta siitä, onko kyseinen asia tullut esille koulussa vai ei. Ja kun jokin taas ei kiinnosta, en sen eteen tee juurikaan mitään vaan lähinnä vain suljen korvani koko jutulta. En tosiaankaan ole ylpeä tästä ominaisuudestani mutta itseään on vaikea pakottaa näissä asioissa. En toki sitä kiellä ettenkö kouluvuosina olisi joutunut joitakin asioita pänttäämään sitten viimeisenä iltana lähinnä vain siksi että pääsin kokeista läpi. Siinä kyllä auttoi melkoisesti semivalokuvamuistini.

No juu, nyt meni kyllä taas aiheen vierestä niin että soi, enkä mä muutenkaan enää ihan tiedä, mikä pointti koko tässä kirjoituksessa on, mutta eipä kai tuolla niin väliä ole. Tuon kirjan katkelma vain sai ajattelemaan näitä asioita ja väistämättäkin löysin siitä melko paljon itseäni. Ei siinä kai sen kummempaa.

Miten voi ihmiselle tulla krapula puolestatoista siideristä (toisen join yksin, toisen puoliksi veljen kanssa) ja reilusta lasillisesta skumppaa? Varsinkin, kun ottaa huomioon, miten kovasti viime viikonloppuna treenasin alkoholinkäyttöä? No, on se nähtävästi silti mahdollista. Tosin osa tästä huonovointisuudesta on silkkaa kipeyttä, mutta ihan selvää krapulaakin on seassa.

Oli kyllä ihan kiva ilta. Oltiin veljen kanssa vanhempien luona iltaa viettämässä kun sitten isä yllättäen tyrkkäsi meille viiskymppisen kouraan ja käski lähteä baariin. No se johtui tietysti siitä kun veljen pitikin mennä istumaan joidenkin kavereidensa kanssa mutta homma peruuntui, ja koska se muutenkin oli alamaissa, niin isä kai ajatteli tehdä asian eteen jotain. Ensin mua ei ihan hirveästi napannut lähteä mutta sitten mä tajusin ettei se omakaan vittuuntunut olotila kotona istumalla parane. Ja niin me mentiin. Oltiin ensin jonkin aikaa kaksin, pelattiin biljardia ja juteltiin, ja sitten hengailtiin loppuilta veljen eksän ja kumppaneiden kera. Eipä siitä sen enempää mutta täytyy kyllä sanoa että sen eksän käytös suututtaa mua melko lailla, ihan joka suhteessa.

Ja tosiaan, mäkin sitten rauhoituin jossain kohtaa ja lakkasin olemasta vihainen siitä mistä alkuillasta vedin melkoiset pultit. No oli kyllä syytäkin, että en sinänsä ala sanojani perumaan tai poistamaan edellistä merkintääni täältä, mutta nyt se on anteeksi annettu ja unohdettu.
Ehkä tämä on vähän kieroa, mutta jollain tapaa musta on hyväkin että joku saa mut raivostumaan sillä tavalla, kun sekin puoli on melko oleellinen kaikissa vähänkin läheisimmissä ihmissuhteissa. Kun vaikka osan eilisistä asioista olisin voinut jättää väliinkin, niin tuhannesti mieluummin mä valitsen kuitenkin tuollaisen episodin kuin mielistelyn ja nöyristelyn. Tosin itsepäisyys on melko ärsyttävä piirre ihmisessä siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) että mä olen itse yksi itsepäisimmistä ihmisistä joita tiedän. No se siitä nyt.

Tämä päivä taitaa mennä lähinnä sairastellessa. Oli kyllä ihan muita suunnitelmia mutta eipä voi mitään. Auringossa kyllä ehkä ajattelin makoilla tänään jos vain on tarpeeksi lämmin, sillä sitä nyt uskaltaa tehdä kipeänäkin.

Mua vituttaa ja itkettää. En tiedä kumpaa enemmän. Mulla on muutenkin perheasiat ihan solmussa nyt, joten menee vaan hermo kun joku tekee lähipiiristäni omia oletuksiaan perusteitta, ja sitten kertoo ne mulle edes kyseenalaistamatta niitä. Ei mullakaan varmaan aina sosiaalinen älykkyys ihan täysillä pelaa, mutta nyt se on kyllä joltain ihan kokonaan kadoksissa. Kyllä tämä mua suututtaisi milloin tahansa, mutta nyt vaan tilannetta pahentaa aika roimasti se, että asiat jo muutenkin ovat niin kuin ovat. Ja täytyy kyllä sanoa, että mä inhoan yli kaiken sitä, kun joku tulee laukomaan "totuuksia" mulle läheisistä ihmisistä edes tuntematta niitä, ja vielä tilanteessa, jossa itse en ole heistä sanonut mitään negatiivista vaan ennemminkin ihan päinvastoin.

Joo, elämä on. Mä lähden baariin.

Elämäni on taas järjestyksessä - ainakin hetkisen. Sain sovittua että aloitan työt vasta pääsykokeiden jälkeen, eli 13. kesäkuuta. Se on aika hyvä diili, sillä nyt ei tarvitse stressata liikaa. Ja se on hyvä diili siinäkin mielessä, että pystyn ens viikolla tekemään vähän muutakin kuin olemaan töissä ja lukemaan. On nimittäin melko tärkeää että pystyn tekemään muutakin.

Pääsykokeesta sen verran, että en mä kyllä tarpeeksi ole lukenut. Motivaatio on ollut hieman hukassa kun tässä kevään mittaan tajusin, mitä ihan todella tahdon tehdä, ja nyt tavallaan toteutan sitä vanhaa haavettani. No ei se mitään, voin mä sinne hakea silti ja sitten syksyllä pyrkiä sen pariin, mitä ihan oikeasti haluan. Välillä otan melkoisesti paineita näistä kummastakin mutta nyt mulla on jokseenkin levollinen olo. Mä tunnen pitkästä aikaa ihan todellista intohimoa jotakin alaa kohtaan, ja sitä mä olen kaivannut. Ei se haittaa että mun täytyy odottaa syksyyn ennen kuin voin tehdä asian hyväksi yhtään mitään; pääasia on tämä tietoisuus siitä, mitä tulen vielä tekemään. Kyllä se mua siellä odottaa.

Ja nyt on virallisesti kesä alkanut. Vitsi, että mä rakastan tätä vuodenaikaa ihan yli kaiken. Hoidellessani aamupäivällä asioita kaupungilla mä mietin mitä kaikkea kesän aikana teen. Toisinaan mua pelottaa että kesä kiitää ohi liian nopeasti enkä mä ehdi tekemään mitään, ja nytkin se pelko hiipi mieleeni mutta sain tukahdutettua sen. Kyllä mä aion ehtiä tekemään paljon kaikenlaista, ja ennen kaikkea aion ottaa tästä kesästä kaiken irti. Onhan se ihmisen parasta aikaa, ainakin tämän ihmisen :)

Nytkin on jo tiedossa joitakin kesäsuunnitelmia. Juhannuksena tosiaan menen mökkeilemään ja se on melkoista extremeä mulle, kun tosiaan viimeksi olen mökkijuhannusta viettänyt yli 10 vuotta sitten. Festareilla on vierähtänyt useampi juhannus, ja vaikka mä toki olen iloinen tämän kesän vaihtelusta, niin onhan se myös vähän haikeaa että perinne katkeaa nyt. No, ehdinhän mä vielä, vaikka sitten ensi vuonna :) Sitten heinäkuun alussa on kaverin häät (ja polttaritkin tietysti jossain vaiheessa) ja Ruisrock, jonne menosta mä en kyllä vielä yhtään tiedä. Saattaa olla että se jää väliinkin. Kaverin kanssa kyllä puhuttiin että ainakin Ankkarockiin yritettäisiin mennä jos sillä vaan on töistä vapaata sillon. Eihän se festarina kovinkaan kummoinen ole mutta siihen liittyy paljon muistoja teiniajalta :)

Mitäs muuta... No tietysti City-risteily on sitten elokuussa, ja Lutkamiittikin jossain kohtaa. Niitä ei voi jättää väliin :) Tuota Kaunissaaren reissua vähän vielä harkitsen kun samana viikonloppuna on Turussa DBTL ja sekin kyllä houkuttaisi. Tammerfestin ajankohtaa en nyt tällä hetkellä edes tiedä, mutta sielläkin voisi ehkä käväistä kun noita tuttuja kyseisessä kaupungissa asuu melko paljonkin. Niin ja Lahdessa pitää poiketa kaveria katsomassa kun lupasin jo ajat sitten mennä sinne. Äidin 50-vuotisjuhlat on elokuussa eikä niistä voi kyllä luistaa kun niistä on tulossa melko isot pippalot näillä näkymin.

No joo, on kai sitä siinä. Kesällä viikonloput loppuu aina kesken vaikka miten aluksi tuntuisi siltä että aikaa on liikaakin. Rannalla makoilut, uimiset, pyöräilyt, lenkit ja grillailut tarvinnee toteuttaa enimmäkseen arkisin että varmasti ehdin tehdä kaikkea mahdollista :D

Kesä on POP.