Ei ole Italian voittanutta

Luulin kadottaneen yhden italialaisen bändin levyn mutta sepäs löytyikin entiseltä kämpältä kun tarpeeksi kauan kaivelin. Onneksi, sillä musta tuntui että mun on pakko päästä kuuntelemaan sitä. Joskus vain tulee sellainen tunne että on aivan välttämätöntä saada kuulla juuri jotain tiettyä musiikkia. Ja jo muutaman päivän ajan mä olen haaveillut italialaisesta musiikista tai ylipäänsä jostakin hyvästä lattarimusiikista. No, nyt soi Lunapopin `Vorrei` :) Tuota bändiä ei Suomessa tunneta eikä kyllä varmaan muutenkaan juurikaan Italian ulkopuolella. Ostin levyn Italiassa ollessani, ja kai se periaatteessa on ihan peruspoppia mutta ihan hyvää sellaista ja koska mä rakastan kuunnella italiaa, on se mulle ihan luksusta.

Mä en tiedä mitä Italia mulle ekalla sinne suuntautuneella reissulla teki, mutta se maa jätti jälkensä ihan eri tavalla kuin yksikään toinen maa jossa olen käynyt. Sinne on pakko palata aina uudestaan, ja nyt takana onkin jo viisi matkaa. Paras oli ylivoimaisesti pari vuotta sitten kun kiersin reilun kuukauden tuota saapasmaata. Suuremmissa kaupungeissa on toki oma viehätyksensä mutta kyllä mä kaikkein eniten ihastuin niihin pieniin kyliin joihin muut turistit eivät juurikaan eksyneet. Se vain oli jotenkin niin aitoa.

En oikeastaan pysty sanomaan tekijöitä joiden vuoksi pidän Italiasta vielä enemmän kuin Espanjasta ja Ranskasta (joista niistäkin kyllä pidän hyvin paljon) mutta jokin siinä vain on...joku fiilis, en mä sen paremmin osaa sitä eritellä. Sen vain tunsi ja tiesi jo silloin heti ekalla matkalla. Kukaan matkakumppaneistani ei kyllä ollut mitenkään erityisesti ihastunut Italiaan mutta muhun se vain teki lähtemättömän vaikutuksen. Jollain tapaa tunnen sen maan omakseni vaikka se näin kirjoitettuna aivan naurettavalta kuulostaakin. Ja ehkä se onkin sitä, mutta en mä oikeastaan välitä.

Matkakuume on mulle enemmän tai vähemmän pysyvä olotila ja toisinaan se kasvaa suorastaan pakottavaksi tarpeeksi päästä jonnekin, ihan mihin vain. Mä mielelläni tutustunkin uusiin maihin enkä toki kaikkia resurssejani tuhlaa Italiassa matkailuun, mutta toisinaan yllättää myös järjetön kaipuu juuri siihen maahan. Monesti italialaista musiikkia kuunnellessa tulee jotenkin tosi haikea olo kun pystyy tavoittamaan osan siitä tunnelmasta joka on läsnä tuossa maassa ja myös mussa silloin kun siellä olen. Nytkin on vähän sellainen fiilis. Lohduttava on kuitenkin tieto siitä että mä aina palaan sinne. Se on ehkä ainut maa (ainakin tähän mennessä) jossa tulen varmasti käymään läpi elämäni aina silloin tällöin. Ei sitä vaan voi jättää kokonaan :) Mä olen aina haaveillut siitä että saisin joskus asua siellä jonkin ajanjakson elämästäni, siis vaikka vuoden tai pari. Aluksi pidin sitä typeränä haihatteluna mutta sittemmin olen alkanut miettiä että miksikäs ei? Kai sen voisi joskus toteuttaakin. Elämä kun on liian lyhyt unelmista luopumiseen, varsinkin, jos ne ovat edes jollain tapaa realistisia.

On kyllä hassua, että voikin olla niin kova kaipuu jonnekin että melkein itkettää. Äitini, joka on käynyt Pariisissa (ja muuallakin Ranskassa) varmaan parikymmentä kertaa ja asunutkin siellä vähän aikaa, sanoo aina että Ranska on hänelle kuin toinen kotimaa. No, mulla on vähän sama fiilis Italian suhteen.