Kukaan ei enää jaksa lukea itsetutkiskelumerkintöjäni mutta ei se haittaa koska en mä näitä teitä varten kirjoita :D Minä itse vain satun nyt tällä hetkellä olemaan lempiaiheeni jota pyörittelen mielessäni. Ihanan itsekeskeistä, eikö? Eikä varmaankaan pelkästään edes huono asia, sillä musta oikeasti tuntuu että olen saanut ja oppinut pohdinnoistani melko paljonkin. Aiemmin en sen suuremmin ollut edes itseäni ja elämääni miettinyt, joten ehkä on vain hyvä että kevään surulliset tapahtumat sysäsivät liikkeelle tällaisen tutkiskelukauden.
Olen useaan otteeseen todennut että viimeisten kolmen-neljän vuoden aikana olen kasvanut huimasti ihmisenä. Ja kuten tänään aikaisemmassa merkinnässäni sanoin, koen myös nyt saavuttaneeni sen pisteen jossa olen jollain tapaa kokonainen ihminen. Tiedän mitä olen ja tunnen itseni sekä ehjäksi että varmaksi. Elämässäni on vaikka millä mitalla epävarmuutta aiheuttavia tekijöitä mutta nykyisin mä pystyn ulkoistamaan ne itsestäni, siitä, mitä mä olen. Vaikea selittää, mutta kaikessa ailahtelevaisuudessani mä tunnen myös olevani jossain tasapainossa. Sitä ei ehkä kukaan mua tunteva uskoisi eikä se varmaankaan päälle päin näykään; enemmänkin se ilmenee tunnetasolla. Mutta se riittää ihan hyvin enkä mä enempää voisi edes toivoa.
Tuntuu jotenkin hassulta huomata ettei lopulta olekaan ihmisenä sellainen mitä ehkä kuvitteli olevansa. Tämä pätee niin hyvässä kuin pahassakin, ja täytyy sanoa että on sen tajuaminen pettymyksiäkin aiheuttanut. Aika paljon näitä asioita on tullut ilmi sen jälkeen kun viime syksynä lopetin kolmen ja puolen vuoden parisuhteen. Sen jälkeinen yksinäisyyden aika opetti mulle todella paljon; tuntui jopa vähän siltä kuin sen suhteen loppuaikoina olisin ollut jonkinlaisessa taantumustilassa, tai vähintäänkin jäissä oman persoonani kanssa. Sitten kun yksinäisyys päättyi alkaessani viritellä uutta ihmissuhdetta mä huomasin, etteivät samat jutut enää päteneetkään kuin silloin, kun 17-vuotiaana viimeksi aloittelin suhdetta. Kai tämä on ihan itsestäänselvää mutta mulle se vain tuli suurehkona yllätyksenä koska en oikeastaan ollut edes huomannut tuota muutosta, ainakaan niin konkreettisella tasolla.
Ja kun se tuore suhde nyt sitten päättyi omasta aloitteestani, mä opin taas lisää. Olen kyllä aiemminkin tiedostanut olevani melko itsenäinen ja levoton luonne, ja senkin olen tiennyt että olen selvä joko-tai -tapaus, mutta silti monilla ajatuksillani ja tuntemuksillani mä jotenkin onnistuin yllättämään itseni. Tänään mietin suhdeasioita ja suhteettomuuttakin ja oli helpotus oivaltaa että mä ihan oikeasti en millään muotoa tarvitse ketään nyt elämääni. Tosiasia on että mä viihdyn hirveän hyvin yksin. Mä viihdyn nyt yksin paremmin kuin kenenkään toisen kanssa, ja siksipä mä aionkin antaa itselleni aikaa olla, yksin. Mulla on vahvasti sellainen tunne että mä tarvitsen sitä ja että se tekee hyvää mulle. Joku sanoisi nyt että tämä on ihan tyypillistä nuorelle ihmiselle joka on seurustellut yhteensä miltei puolet elämästään, ja varmasti se on sitäkin, muttei pelkästään. On tässä jotain muutakin, jotain, mitä mä en oikein osaa edes määritellä.
Todella hyvää on tehnyt huomata sekin että mä olen lopulta paljon vahvempi ja rohkeampi kuin luulin. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut järkyttävät määrät kaikenlaista - enimmäkseen huonoa - ja etenkin niiden kokemusten pohjalta mä olen tämän oivaltanut. Se tuntuu jotenkin ihan suhteettoman hyvältä. Ehkä se tuntuu siltä siksi, kun olen mä aikoinaan ajatellut toisinkin ja myös siksi, että ne ulkoiset asiat ovat nykyisessäkin elämäntilanteessani niin epävakaita. Silloin on hyvä luottaa itseensä ja tiedostaa vahvuutensa.
Alkuviikosta puhuin yhdelle ihmiselle siitä, miten mä tunnen olevani perusonnellinen ihminen. Ehkä enemmänkin kuin vain perusonnellinen; voisin jopa väittää olevani onnellinen ilman minkäänlaisia etuliitteitä. Elämäni on monilta osin aivan sekaisin ja silti mä tunnen sisimmässäni suurta riemua ja onnea joita vastoinkäymisetkään eivät voi kunnolla tukahduttaa. Kummallisinta on, että olen löytänyt nuo tunteet vasta suhteellisen vähän aikaa sitten. Toki ne siellä ovat olleet vaihtelevasti mutta nyt mä koen koko jutun ihan eri tavalla, jotenkin todella pysyvästi ja voimakkaasti. Mulla on vahva luotto siihen että asiat löytävät omat uomansa tavalla tai toisella. Ja mä myös uskon että melkeinpä mikä vain on mahdollista, että tulevaisuus on auki ja munkin kohdalleni osuu vielä paljon hyviä asioita. Olkoon sitten idealistista löpinää mutta musta on todella mieltäylentävää tuntea näin.
Tämä jaaritus ei missään määrin viittaa siihen etteikö esimerkiksi jo huominen päivä voisi taas saada mua ryömimään pohjamudissa. Ei, niin hörhö mä en sentään ole että sellaisia kuvitelmia elättelisin. Lähinnä vain tuntuukin niin hyvältä tietoisuus juuri siitä, että tämä vahva perustunne säilyy siitä huolimatta, mitä tapahtuu. Ehkä sitä saa huonoina päivinä oikein urakalla kaivella esiin mutta kyllä se siellä silti on - sen tiedän. Niin paljon on viimeisen vuoden aikana sattunut pahoja ja surullisia asioita, joista osa on käynnissä vieläkin, että se fiilis olisi jo häipynyt jos se olisi häipyäkseen :)
