Voisin sanoa, että tää on kyllä yksi joulujen joulu. Eikä siis mitenkään positiivisella tavalla...
Eilinen meni jossain ihme sumussa. Heräsin aamulla jostain Ruskon perukoilta hirveessä kankkusessa. Sanna oli kanssa siellä, ja sitten pari äijää, mutta mitään haureuksia ei kyllä tullut harrastettua. Siinä uusioperhekokoonpanossa sitten kateltiin joulurauhan julistus ja Lumiukko kaikki samaan sänkyyn ahtautuneina. Surkuhupaisaa.
Illan olin vanhemmilla. Oli jouluateria, vaihdettiin lahjat. Istuin tuttuun tapaani lattialla aukomassa paketteja ahdistuksen puristaessa rintakehää siihen malliin, että välillä oksetti ihan tosissaan. Muutaman kerran illan aikana piti myös poiketa toiseen huoneeseen joko a) nielemään itkua tai b) itkemään. Kyllä mä perheen nähdenkin itkin, mutta joskus vaan tarviin oman rauhani kyynelille.
Mutta ei se eilinen ollut mitään verrattuna tähän aamuun. Heräsin neljän-viiden tunnin unien jälkeen enkä kyennyt enää nukkumaan. Ja sitten iski aivan järjetön tuska ja polte ja ahdistus ja musertava suru. Itkin ja tärisin ja tärisin ja itkin. Oksetti. Tuntui niin pahalta että ajattelin etten kestä sitä. En vaan kestä. Äiti koitti jotain jutella, mutta eipä kai sekään ihan tiedä, mitä sanoa. Se vain totesi, että sun on nyt vain pakko elää tämä läpi. Kyllä mä sen tiedän. Se vaan sattuu niin saatanasti.
Kuvittele tilanne, jossa olet oi niin rakastunut. Jossa tuntuu, että olet löytänyt elämäsi rakkauden ja kaikki on ihan toisenlaista kuin muiden kanssa. Mietit, että tämän ihmisen kanssa haluan elää. Teette suunnitelmia, rakennatte unelmia... Ja sitten se ihminen tekee jotain niin anteeksiantamatonta, että teko itsessään pakottaa sinut jättämään kaiken. Tunteillasi olet vielä kiinni siinä ihmisessä, kaikki tuntuu jääneen kesken, toivot ja rukoilet että se olisi vain pahaa unta. Muttei se ole. Joudut jättämään jonkun jonka kanssa halusit elää. Ja jollain tavalla yhä haluaisit, jos se vain ei olisi totta...
Musta tuntuu kuin mut oltaisiin väkivalloin revitty irti jostain, johon olin kasvamassa kiinni. Haluan sen kaiken takaisin, heti nyt, mutta samalla tiedän, että se on hajonnut säpäleiksi eikä ole olemassa liimaa sitä korjaamaan. En voi lähteä etsimään kadonnutta käsiini, sillä sitä ei ole enää olemassa. Olo on vuoroin tyhjä ja ontto, vuoroin vihainen tai pohjattoman surullinen.
Viimeksi kun erosin, olin tunnepuolella siihen niin valmis kuin valmis voi olla. Nyt sen sijaan iski se kuuluisa kirkkaan taivaan salama. Ja se polttaa sisäelimiä myöten.
13 kommenttia
EmmaGo
25.12.2008 15:42
:( Voimia sinne. Koita jaksella. *hali*
Vastaa kommenttiin
tony791
25.12.2008 15:45
koita jaksella!tiedän tunteen,aika parantaa...
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
25.12.2008 15:48
Voi Sinnuu pientä =(. Toisen kokemusten kuuntelemiset ei tuossa tilanteessa helpota, mutta haluan silti sanoa, että noin kymmenen vuotta sitten sydämen särjettiin... pahasti (oli monta monessa). Olisin varmaan vain makoillut unohtaen syömiset, ulkoilut jne, jollei mulla olisi ollut tuota rakasta koiraa, josta oli pakko pitää huolta. Niin se vaan aika on kuitenkin helpottanut jomottavan kivun, kunhan vain ensin annoin itselleni luvan käsitellä asian kaikkine tunteineen. Pitkitin vain sitä käsittelemistä pitkään.
Se kasvattaa, se opettaa jollain tavalla tuntemaan itseään, mutta helppoa se ei ole.
Olen niin pahoillani puolestasi. Onneksi sinulla on kuitenkin rakkaita ihmisiä ympärilläsi. Vaikka en ole sinut kuin kerran nähnyt IRL, niin olen ajatellut sinua paljon näiden blogimerkintöjesi myötä. Oikein lämmin halaus sinulle <3.
Vastaa kommenttiin
EmmaGo
25.12.2008 15:55
Ja nyt mä vasta luin nuo edelliset merkinnät... Muista aina, että sä ansaitset niin paljon parempaa. Sä oot ihana ja arvokas ihminen just tuollaisena ja ansaitset ihmisen, joka tajuaa sen ja joka osaa sitä arvostaa. *oikein iso hali vielä*
Vastaa kommenttiin
alberoni
25.12.2008 15:56
Toi onkin se vaikein kohta asiassa kun pitää yrittää puhua järkeä tunteilleen.
Kovasti voimia sinne ja pidä järki päässäsi vaikka tuntuis kuinka pahalta ja pitää pakottaa itsensä jaksamaan.
Vastaa kommenttiin
Rujokki
25.12.2008 16:01
Tositositsemppiä sulle! Kolme viimeistä kappaletta oli kuin omasta elämästäni. Toivottavasti pääset toipumisen alkuun, ettei käy kuin itselleni: elän ilman elämää... Siihen saattaisi paras lääke olla uuden ihmisen löytyminen, mutta kuka uskaltaa edes yrittää elävää ruumista? Sen vuoksi toivon, että saat elämänhalusi takaisin, mitä pikemmin sen parempi!
Vastaa kommenttiin
Satu
25.12.2008 16:42
Emma: Kiitos kauniista sanoista. :)
jupsjuu: Eiköhän se elämä tässäkin tapauksessa vielä voita, vaikkei sitä koiraa olekaan. :) Kiitti paljon sullekin.
alberoni: Niinhän se on. Musta tuntuu kuin oisin jakautunut kahteen osaan, järjeen ja tunteisiin ja koko ajan pitää yrittää pakottaa se järki vahvemmaksi.
Rujokki: Kyllä kait se vielä palaa, ja täytyy kyllä sanoa, ettei se kokonaan ole kadoksissa nytkään. :)
Vastaa kommenttiin
urkkipurkki
30.12.2008 22:16
minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Mä oon sitä mieltä että toi oli sulle tavalla tai toisella ihan oikein
Vastaa kommenttiin
Satu
30.12.2008 22:22
Aha. Milläs perusteella?
Ps. Soot hauska. Tai et ees ole.
Vastaa kommenttiin
urkkipurkki
31.12.2008 02:17
eli kaikki mitä sä tee on oikeutettua vai? Kannattaa miettiä mitä kaikkee sä oot menneisyydessäs tehny jollekki jätkälle. Se on kato se karman laki ;)
Vastaa kommenttiin
Satu
31.12.2008 12:43
Ei ole oikeutettua, ei. Mutta en mä mitään tämän veroista ole tehnyt kellekään.
En mä oikein tajua miks edes vastailen sulle. Hullut uskoo karman lakiin, hullummat syyttää väkivallasta sen kohdetta.
Vastaa kommenttiin
urkkipurkki
31.12.2008 17:57
sä vastailet sen takia ku tiedät että mä oon oikeessa :)
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
5.12.2021 10:51
Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me
Vastaa kommenttiin