Työ, työ ja työ, se miestä syö...

Unelmatyössä, jota kohtaan tuntee intohimoa, on se huono puoli, että sillä on taipumus luoda stressiä tekijälleen. Kun olen paahtanut hanttihommia motiivinani pelkkä raha, ei stressistä ole ollut tietoakaan - miksi olisikaan ollut? Eihän työ ole silloin asettanut juurikaan paineita eikä kääntänyt ajatuksiani jatkuvasti puoleensa muussa kuin työn tylsyyteen kohdistuvan sadattelun muodossa. Oikeastaan nämä hanttihommat eivät ensimmäisen työviikon jälkeen ole vaatineet ajattelua ylipäätään; työ on ollut helppo hoitaan ns. vasemmalla kädellä ajatusten harhaillessa ihan toisaalla.

No, nyt on tilanne aivan toinen. Teen sitä mitä haluan tehdä, sitä mitä olen halunnut lapsesta asti ja sitä mitä kohtaan tunnen suurta intohimoa. On upeaa saada tehdä sitä, mutta valehtelisin jos väittäisin sen olevan pelkästään hienoa ja hyvällä tavalla haastavaa. Faktahan on, että kyllä se luo myös paineita ja synnyttää stressiä. Joudun ajattelemaan työtä hirveän paljon, ja toki se on myös ikuista etsintää ja suunnittelua konkreettisen tekemisen ohella. Korvat on pidettävä auki ihan jatkuvasti, ja lisäksi on mietittävä, pohdittava ja pyrittävä olemaan luova, ajattelemaan luovasti, keksimään. Työ vaanii taustalla jatkuvasti valmiina ponnahtamaan esiin, mikäli otollinen tilaisuus osuu kohdalle.

En silti epäröi. Tiedän, että haluan tätä - koko ajan enemmän ja kiihkeämmin. Mutta myös haluaminen stressaa; kun tahtoo jotain oikein kovasti, sen eteen on valmis raatamaan eikä lopulta voi tyytyä mihinkään muuhun. Jonkin pitäminen kovin tärkeänä on raadollisen humalluttavaa. Se koukuttaa, se hurmaa, se voi tuntua pahaltakin - mutta siitä ei silti tahdo luopua, ei mistään hinnasta.

Puhuin eilen erään ihmisen kanssa siitä, miten toiset tietävät täsmälleen, mitä haluavat, ja toisilla taas ei ole siitä aavistustakaan. Ammatillisessa mielessä kuulun ensimmäiseen ryhmään. Juuri muista elämäni osa-alueista en tiedäkään, mutta tavoittelemastani ammatista olen vakuuttunut. Haluan sitä ja vain sitä. Keskustelukumppanini sanoi olevansa kateellinen siitä, että tuo kuvio on minulla noin selvä, hänellä kun ei ole. Tokihan asiaa voi ajatella noinkin, mutta itse näen siinä kaksi puolta. Kun et tunne intohimoa mihinkään tiettyyn työhön, sinulla on paljon enemmän vaihtoehtoja. Voit hankkiutua moneenkin eri ammattiin ja olla tyytyväinen. Minunlaiseni taas ei voi koskaan tyytyä muuhun kuin siihen, minkä kokee intohimokseen. Sen saavuttaminen voi tuntua taistelulta tuulimyllyjä vastaan, mutta sen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen - muuten ei voi olla onnellinen.