Cityparin elämää

Piti ottaa webbikamerakuva siitä, miten nykyisin saa jo kasvuvaiheessa olevan tukan suht´ hyvin kiinni. Mutta sainkin aihetta nauruun. Voiko paljon suolapatsasmaisempaa ja jäykempää kuvaa napata? :D

Oli aika kiva ilta. Kotiuduin äsken vasta, ja ihan promilleitta. Käytiin kaverin kanssa katsomassa P.S. Rakastan sinua ja täytyy sanoa, että se oli yllättävän hyvä, vaikka siihen todella skeptisesti aluksi suhtauduinkin. Krapulan herkistäminä (seli seli) tuli jopa vetisteltyä vähän, kun se oli myös aika surullinen. Elokuvan parasta antia oli kuitenkin Gerard Butler. Se on niiiiiin hot, etenkin liikkuvassa kuvassa ja etenkin äänen kera - se irkkumurre on tajuttoman seksikästä kuultavaa. Tuli ihan yks toinen irlantilaisihanuus mieleen; vähänkö oon täpinöissäni, kun pian pääsen kuulemaan sitä puhetta ihan livenä. Leffa oli muuten myös osittain kuvattu Irlannissa, ja ne maisemat saivat kyllä taas haikailemaan sinne.

Elokuvan jälkeen käytiin kahvilla, ja sitten istuttiin tovi kävelykadulla tarkkailemassa (ja arvostelemassa) känniääliöitä. Oli kivaa. :) Sitten käveltiin vielä jonkin aikaa sinne ja tänne. Sain siinä samalla muutaman viestin vihreältä saarelta, muutaman sellaisen, joista tuli oikein hyvä mieli. "I can´t wait to be with you, I`m going to eat you! Seriously Satu, I am so mad about you it´s crazy." Tunne on hyvin, hyvin molemminpuolinen. <3 Vastasin, jotta kyllä se mut syödä saa, tai ainakin suudella ja nuolla ja purra. *Kiihottuu ajatuksesta*

Välillä on ns. hyvä ikävä, välillä paha ikävä - nyt on jälkimmäinen. Itkettää melkein. Ei tätä enää kauaa kestä, mutta niiden tulevien yhdeksän päivän jälkeen sitten vasta paska olo onkin. Yritän kuitenkin olla miettimättä sitä ennalta, sillä mitäpä se hyödyttäisi. Sattuu se joka tapauksessa, joten mieluummin jätän sen myöhemmäksi murheeksi ja nautin ensin siitä hyvästä, mitä on tulossa. Saan kuitenkin yhdeksän kokonaista vuorokautta; yhdeksän päivää kierrellä, näyttää ja nähdä, yhdeksän iltaa kiehnätä, yhdeksän yötä puhua ja olla lähellä, yhdeksän hidasta aamua.

Parikin ihmistä on jo kysynyt, enkö pelkää, että sitten alkaakin ahdistaa eikä tunnukaan sellaiselta kuin luulin. En pelkää. Kerrankin on sellainen olo, ettei sitä tule tapahtumaan.

Oon melkein liian ihastunut ja siten myös avoin ja haavoittuvainen, mutta hitot siitä. Son elämää, ja mä tykkään elämästä.

Jännä miten venyvä käsite toi "parille" lähteminen on... Eilen se tarkoitti kolmea jokilaivassa, kahta Edisonissa ja kolmea Dynamossa. En silti ollut missään vaiheessa kauhean humalassa, sillä myös aikaväli jolla nuo juomat nautittiin, oli melkoisen pitkä. Kahden aikaan nukkumaan kömpiessäni olin jo hyvinkin selväpäinen, mutta ei se tietysti krapulaa estänyt. Kaiken lisäksi sain liskojen yön jo etukäteen; oon ollut hereillä kuudesta asti, kun ei vaan pysty nukkumaan. Rasperry sen sijaan kuorsaa tuolla parvella ihan tyytyväisenä. Tasan ei mee nallekarkit.

Äsken käväisin kaupassa ja hetken mielijohteesta ostin omenapiirakka-ainekset, vaikken tunnetusti mikään leipuri olekaan. Äiti on kutsunut tänään mut, veljen, mamman ja mummin etukäteisäitienpäiväruokailulle, joten voisin vääntää sinne tommosen piirakan, vähän niin kuin lahjaksi. Eipä tässä oikein muutakaan tekemistä just nyt ole.

Jos krapulaa ei lasketa, on kyllä ihana aamu. Ulkona on jo nyt niin lämmin että tarkeni kävellä t-paidassa. Jospa ton leivontaoperaation jälkeen menis nauttimaan ulkoilmasta enemmän...

Edit. Ai niin, sain eilen puhelun Irlannista. Kyseessä oli vain semikännipuhelu, sillä soittaja ei ollut humalassa vaikka mä vähän olinkin. Onneksi vaan vähän, niin ei tullut sönkötettyä mitään idioottimaisuuksia. Teki kyllä hyvää kuulla sen ääni, joskin se myös sai ikävöimään yhä enemmän. Tj 11.

Tiskasin äsken ekaa kertaa sitten...ööö...en edes muista! Ainakin seassa oli tiskejä puolentoista viikon takaa, joten siitä voinee päätellä jotain. Leijaili ihan kivat aromit tossa keittiössä äsken, kun kaadoin vettä pois niistä astioista, joissa oli mm. tonnikalajämiä. Mikä siinä on, että täytyy sadistisesti haistaa tommosia hajuja, vaikka tietää, ettei kannattaisi?

Kämppä on muutenkin taas kuin kaatopaikan jäljitelmä. Muutama kilo jalkoihin tarttuvaa sontaa (kirjaimellisesti, kaninpapanoita seassa) lattialla ja kaikki tavarat ja vaatteet levittäytyneinä ympäriinsä. Onko törkyisyyteen jotain lääkettä? Tuntuu, että muutun päivä päivältä vain sotkuisemmaksi...

Mä oon ihan sekasin näiden ihmeellisten tuntemusteni kanssa. Vähän aikaa sitten vielä kirjoitin etten kaipaa ketään, enkä edes kummemmin läheisyyttä, koska ei ole keltä kaivata sitä, ja ilman kohdetta en ole sitä koskaan liiemmin osannut kaivata, paitsi siis joinakin heikkoina hetkinä. (<-- Tulipa hirviöhaitarilause!)
Ja nyt kaikki onkin kiepsahtanut ihan päälaelleen, tosta noin vaan, yhden ainoan mieshenkilön vaikutuksesta. Nyt en yhtäkkiä osaa oikein muuta ajatellakaan kuin tätä ihmistä ja sen läheisyyttä, sitä miten se koski ja miltä tuntui olla kiinni siinä. Haaveilen tulevista hetkistä ja näen päiväunen toisensa jälkeen siitä, mitä kaikkea kivaa pääsen sen ihmisen kanssa kohta kokemaan. Jopa tuijottelen ulos ikkunasta mitään näkemättä, tyhmästi itsekseni hymyillen - ihan niin kuin ällöromanttisissa leffoissa ja roskaromaaneissa, prkl!

Vähempikin saa pienen (no okei, ei-niin-pienen) tyttölapsen tolaltaan. Enhän mä näin pahaa retkahdusta ole kokenut vuosiin. Alkuvuodesta miesirtioton aikaan elo sujui verrattain vallan seesteisesti, kun pystyi keskittymään kaikkeen muuhun paitsi noihin otuksiin. Ja nyt ei hitto vie mistään tule mitään, kun ajatus karkaa ihan jatkuvasti vihreälle saarelle ja sen yhteen asukkaaseen. Miten tässä näin kävi?

Ja niin joo, totesinpa itekseni tänään yhden asian. Ihastuminen (ja rakastuminen) ei ole koskaan turhaa. Vaikka juttu kosahtaisi heti alkumetreille, mitä sitten? Tällainen tunne itsessään on niin übermahtava, että hukkaan se ei mene koskaan. Meinaan ottaa tästä kaiken irti, meni syteen tai saveen.

Tj 12!

Taittokoulutus ohi, hurraa! En osaa sitä hommaa vieläkään, mutta kaipa tekemällä oppii. Ja meen kyllä vielä ennen tositoimia seuraamaan muiden työskentelyä.

Isompi aihe iloon on kuitenkin se, että nyt ollaan jo yli puolivälissä odotusta. Läksin Corkista 16 päivää sitten, ja nyt on "enää" 12,5 päivää siihen, että eräs Corkin asukas saapuu hoiteisiini. Tuntuu etten jaksaisi odottaa enää yhtään, mutta eipä ole juuri vaihtoehtoja. Ja kaipa toi aika nopeasti kuluu, etenkin sitten, kun tulevasta viikonlopusta on selvitty. Sitten meinaan voi alkaa suunnitella pikkujuhannusta joka on seuraavana lauantaina, ja sen jälkeen ollaankin jo ihan h-hetken kynnyksellä. *jänskää semisti*

Mitä jossei se sit enää tykkääkään musta?

Paras tunne on se, kun yöllä tai aamuyöllä herää järkyttävän väsyneenä, luulee että joutuu pian nousemaan, mutta kelloa katsoessaan huomaa, että nukkumisaikaa onkin jäljellä vielä monta tuntia. Sellaista yhtäaikaista helpotusta ja onnea ei kovin usein tunne. Tämä tapahtui tänään.

Pahin tunne vastaavasti on se, kun herää järkyttävän väsyneenä, luulee ja toivoo että nukkumisaikaa on jäljellä vielä monta tuntia, mutta kelloa katsoessaan huomaa, että täytyykin nousta vartin sisään. Sellaista yhtäaikaista epätoivoa ja vitutusta ei kovin usein tunne. Tämäkin tapahtui tänään.

Ja vielä jotain: Rakastan hitaita aamuja, kun saa viivytellä, liikkua verkkaisesti eikä ole kiire minnekään. Sitä vastoin vihaan kiirettä aamuisin, kun täytyy säntäillä ympäri kämppää eikä ehdi edes herätä kunnolla. Miksi sitten niinä aamuina, kun täytyy lähteä töihin, jälkimmäinen tapahtuu niin paljon useammin kuin ensimmäinen?

Aaargh! Lehden taittaminen tai sen harjoittelu on karmivaa - ainakin, jos ei ole aikaisempaa kokemusta tai edes mitään kosketusta aiheeseen. Tänään oli eka koulutuspäivä ja pari ois vielä jäljellä, sitten pitäis kyetä kesällä taittamaan itsenäisesti. Ei tuu onnistumaan, ei multa! Oon muutenkin niin käsi tietokonehommissa, ja toi systeemi vielä sisältää miljoona uutta asiaa. Mistä mua rankaistaan, kun pitää tommosta opetella? Oon ihan pihalla! *repii hiuksiaan*

Muutoin kuuluu parempaa kuin eilen (vaikka söinkin äsken liikaa liian hyvää lohta). Kaiketi toi taittohelvetti sai ajatukset irti ikävistä ja epäselvistä asioista, sillä tänään on ollut suht´ seesteinen olo. Kävin koulutuksen jälkeen gynellä, jossa mua palveli oikein mukava lääkäri, jolta sain kuulla kaiken olevan kunnossa. No, enpä kyllä muuta odottanutkaan. Hyvä että tuli käytyä siellä, sillä nyt sain taas yhden asian pois päiväjärjestyksestä.

Nyt oltais niinQ puolivälissä odotusta. Hiphei! Kahen viikon päästä tähän aikaan on varmaan aika jänskät oltavat. Kun vaan jaksais odottaa sitä Irlannin ihmettä vielä siihen saakka.

Tämä päivä ei ole ollut kovin kiva. Oli toki viihdyttävää nähdä kaveria, mutta muuten on ollut aika paha mieli koko päivän. Olen ahdistunut ja ikävöinyt, enemmän jopa kuin yleensä. Nuo tunnetilat eivät kyllä liity toisiinsa ollenkaan, mutta nyt ne näyttävät jylläävän yhtäaikaisesti. Voi surkujen surku.

Miksi joidenkin on niin vaikea ymmärtää, etten ole lähdössä pois kenenkään vuoksi? Okei, tämä John-juttu tuli samaan saumaan kun suunnittelin ulkomaille lähtöä, mutta en todellakaan ole lähdössä sen vuoksi. En ole niitä ihmisiä, jotka lähtevät toisen perään tuosta noin vain. Ja lähtöaie mulla on ollut mielessä paljon ennen kuin tuo ihminen sohaisi elämääni millään tavoin. En koe tarvetta todistella mitään, mutta ärsyttää vain, kun tuollaista luullaan. Musta kun jo ajatus moisesta on melkoisen naurettava. Tällä itsenäisyydellä, omapäisyydellä ja ahdistuskyvyllä varustettu ihminen tekemässä tuommoisia ratkaisuja jonkun uuden tuttavuuden vuoksi? No way. Lähden koska tunnen siihen suurta tarvetta ja lähtisin ihan joka tapauksessa. Jos joku ratkoo elämäänsä toisen ihmisen perässä, ei se tarkoita, että allekirjoittanut niin tekisi. Varsinkaan, kun tämän tunne-elämän varaan ei voi laskea mitään.

Ikävöidä saa kai silti. Ja odottaa. En tiedä mitä on edessä, mutta tahdon nauttia siitä, mitä saan kohta. Ehkä se ei olekaan sitä mitä odotin, tai ehkä en itse olekaan sitä mitä toinen odotti. Ehkä kerran aistittu taika katoaa, ehkä ahdistun. Kuka tietää. Siksi pitääkin tarttua hetkeen - muuten ei voi nähdä eikä löytää.