Sillon kun mulla oli olevinaan kaikki - ainakin ulkopuolelta katsoen ja ainakin useimpien mielestä - rakastavaa kihlattua, opiskelupaikkaa ja omistusasuntoa myöten, silloin sanoin ison stopin ja luovuin siitä kaikesta. Jätin kihlatun, vedin sormuksen sormesta, luovuin opiskelupaikasta ja muutin Helsinkiin, pois yhteisestä asunnosta, joka sitten myöhemmin myös myytiin. Olihan se iso muutos, ja kaikki vielä kerralla, mutta jotenkin se näytti järkyttävän kaikkia muita enemmän kuin itseäni. Osittain tietysti siksi, että omassa päässäni olin jo ajatellut asiat selviksi ja toimijana toki tiesin, mitkä tunteet mut noihin ratkaisuihin ajoi. Muuthan eivät ajatuksiini päässeet ja muille tuo kaikki tuli melkoisena yllätyksenä - myös kihlatulle, vaikka olinkin yrittänyt asiasta puhua jo aiemmin.
Silti tiedän, että siinä oli muutakin. Monien mielestä luovuin niin paljosta, monien mielestä luovuin hyvästä elämästä ja monien mielestä myös tein kourallisen isoja virheitä. Jotkut tulivat jopa suoraan ihmettelemään, olenko järjiltäni, kun jätän "hyvän miehen ja samalla lupaavan tulevaisuuden".
Tavallaan ymmärrän nuo reaktiot, tavallaan en. Ymmärrän sen, että ihmiset olivat huolissaan siitä, tiedänkö varmasti, mitä olen tekemässä, olenko ajatellut asiat loppuun asti. Mutta sitä en ymmärrä, että niin monen mielestä tasainen elämä hyväksi todetun kumppanin kanssa hyvän opiskelupaikan kera olisi ollut ehdoitta se paras ja kannatettavin ratkaisu. Mitä sitten, jos rakkaus olikin muuttunut intohimottomaksi toveruudeksi (omalta puoleltani) ja mitä sitten, jos olinkin kasvanut irti tästä ihmisestä, enkä kokenut meillä olevan minkäänlaista yhteyttä? Mitä sitten, jos koinkin olevani aivan väärässä koulussa, ja lähinnä ahdistuin silloin, kun olisi pitänyt innostua? Olihan käsissäni sentään mies ja opiskelupaikka! Kai mun olisi pitänyt olla onnellinen, mutta kun en ollut.
Joten jätin kaiken, kävelin pois ahdistavasta tilanteesta, antauduin itsenäisyydelle ja yksin olemiselle, palapelielämälle ja epävarmuudelle tulevaisuudestani. En elänyt elämääni onnellisena loppuun asti (koska olen yhä tässä), mutta tulin onnellisemmaksi, paljon. The End.
...tai ei sittenkään. Nyt olen tilanteessa, joka ihan vähän muistuttaa tuota kerran elettyä. Viime syksynä sain työmahdollisuuden, jota olin toivonut hartaasti ja pitkään. Tartuin siihen ja tein koko syksyn, talven ja alkukevään onnellisena sitä, mitä eniten halusin. Kesää koskevien hyvien uutisten jälkeen mielessäni petasin itselleni lähitulevaisuutta samoissa merkeissä, samalla opiskellen. Jonkin aikaa näin lähitulevaisuuteni Turussa - kunnes en enää nähnytkään. Sillä pikkuhiljaa rintakehässä alkoi tuntua ahtaalta, kuin se olisi hiljalleen täyttynyt ilmasta. Päässä alkoi häilyä etäisiä ajatuksia lähtemisestä. Mieli lensi yhä useammin jonnekin kauemmas. Painiskelin epämääräisen ahdistuksen kanssa aivan niin kuin tuolloin kerrankin, aina siihen asti, kunnes kaikki konkretisoitui ja tajusin, että mentävä on, koska jäädäkään en voi.
Eli mikä on yhteistä näissä tilanteissa? Se, että taas luovun, jätän taakseni asioita, joista kaiken järjen mukaan olisi hyvä pitää kiinni. Ero vain on siinä, että nyt tavallaan haluaisinkin pitää kiinni. Viime kerralla ahdisti läsnäolevat asiat, nyt ahdistaa aika, paikka ja oleminen. En haluaisi luopua siitä, mitä niin toivoin. Mutta vahvempana tunnen halun lähteä, ja niin teenkin, oli se järkevää tai ei. Tunne ohjaa, enkä voi kahlita sitä.
Ehkä siis menetän jotain, jota tavoittelin kovasti. Ehkä saan sen takaisin, ehkä en. Mutta ehkä lähteminenkin antaa jotain, mitä en osaa edes odottaa. *Heittäytyy*
