Sain heti aamulla viestin: "It´s May at last. 20 days and I´ll be with you". Mietin ihan samaa herättyäni, ja totesin, että siinä on 20 päivää liikaa. Tuo sinänsä lyhyt aika ei ole koskaan tuntunut näin sietämättömän pitkältä. Juokse aika, juokse...
Jotenkin luulin, että tämä ois kaikkien muiden mielestä ihan typerää ja mahdotonta. Mutta olenkin saanut lähes pelkästään kannustavia kommentteja. Ihmiset kehottavat ainakin katsomaan jutun loppuun, ainakin yrittämään. Sanovat, ettei lopulta mikään ole mahdotonta jos vain on tarpeeksi tunteita ja tahtoa. Ja eihän se mahdotonta olekaan, vaikeaa toki, mutta mikäpä elämässä olisi helppoa. Enkä mä epäröi yhtään. Tajuan realiteetit ja tiedostan sen, että saatan polttaa siipeni ihan kunnolla. Mutta mitä sitten? Se on elämää. Tunteet ovat elämää, hyvät ja pahat. Jos mulla on mahdollisuus saada jotain niin hienoa, edes hetkeksi, en mä sille selkääni käännä. Täytyy nauttia siitä mitä on nyt.
Tunne vain merkkaa mulle niin paljon. Olen aina levoton ja rauhaton, usein myös ahdistunut. Sitten tapasin ihmisen, jonka kanssa tunsin oloni levolliseksi. Tämän ihmisen sanoin "I feel safe with you" - sitä se oli. Eikä musta tunnu koskaan siltä, ei yksin eikä yhdessä. Ja nyt se oli molemminpuolista, tuo iso tunne. Sillä kai sen aika iso täytyy olla, että lähtee toiseen maahan toista katsomaan...ja myös omalta puoleltani, että jaksan odottaa ja kaivata ja ajatella. Tänäänkin olen ajatellut sitä ihmistä valehtelematta koko päivän. Hyvin harvinaista ja hyvin kummallista, mulle.
En tiedä mitä tulee tapahtumaan enkä siis suunnittelekaan eteenpäin. Aika näyttää. Nyt tiedän vain että haluan sen tänne, enkä malta odottaa että saan.