Cityparin elämää

"Minä olen tehnyt mitätöntä virkaa,
Kuljettanut kaihon Föriä ja lauttaa."

Tänään sillä oikeallakin tuli taas ajettua. Oli ensimmäinen ajo tänä keväänä - viimeksi ylitin Förillä joen lokakuussa. Ja tänään oli paras mahdollinen sää astua sen kyytiin, kun aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lokit kirkuivat. Meinasin ensin kävellä satamaan asti, mutta päätinkin sitten avata kevään Föri-kauden tässä ja nyt, tai pikemminkin siinä ja silloin. Hyvä päätös.

Mietin kävellessäni niitä lukuisia kertoja, joina olen kulkenut Aurajokivartta pitkin, yksin tai jonkun kanssa. Viimeisen vuoden aikana aika useasti jonkun kanssa, joskin ihan lähikuukausina enemmän yksin. Viime keväänä kuljin jokirantaa pitkin P:n kanssa, kesällä R:n kera, syksyllä puolestaan kävelyseuranani oli O. Heitä ennen jokivarren reittejä tuli kulutettua J:n kanssa, pitkään. Ja ennen J:tä V:n, toisen J:n, M:n, S:n...ja niin edelleen.

Tänään mieleni juolahti, että onpas hassua, ettei kellään noista miehistä ole samaa nimeä. Vaikka eihän siinä kai mitään hassua edes ole.

Ei hitto mitä unia. Vehtasin naisen kanssa, joka oli välillä yhtä aikaa äitini ja joku vieras, välillä taas joku muu lähisukulaiseni ja välillä täysin tuntematon. Ja sillä naisella oli pippeli. Sekstailu tapahtui vanhempieni sängyssä muutaman muun ihmisen läsnäollessa. Olin itse vähän epäileväinen koko session suhteen, mutta tämä näinen kävi allekirjoittaneeseen erittäin kuumana. Sillä oli melkoinen seisokkikin. Huh...

Oho, onpas tää jäänyt. Mutta jatketaan X:llä:

X = X-herra eli herra X (ookoo, pientä huijausta, mutta se salittakoon)

Herra X on siis mies, jota elämässäni ei ole, ja jota en tällä hetkellä edes kaipaile. Tiedän kuitenkin, että jossain vaiheessa sellainenkin olisi varmaan oikein kiva saada, ihan jopa pidemmäksi aikaa kaiketi. Ja jostain kumman syystä - täysin perusteettomasta sellaisesta - uskon, että semmoisen vielä saankin. En mitenkään kovin tietoisesti asiaa ajattele, mutta joku ihmeellinen luotto mulla on siihen, että tulen vielä törmäämään ihmiseen, joka ei ahdista pidemmälläkään aikavälillä. Ihmiseen, joka ei nosta mua jalustalle (ainakaan kauheasti :D) ja joka antaa tarpeeksi vastusta luonnolleni. Ja ihmiseen, jonka sana- tai pikemminkin tunnevarastoon kuuluu intohimo yhtä vahvasti kuin omaani.

Sellainen on herra X, jota en vielä halua, mutta jonka uskon olevan olemassa ja vieläpä astuvan joskus elämääni. On helppo olla, kun on kaikessa hulluudessaan onnistunut istuttamaan päähänsä tällaisen kuvitelman. x)

Onhan noita testejä, mutta kerrankin tuli 100% totuudenmukainen tulos! Olen siis Muumeista Pikku Myy:

"You are a curious bastard, and a real sneaky one... usually you get what you want. You like trouble and hate snobbiness... You rock!"

Joka väittää tulosta vääräksi, ei tunne meikäläistä. Hehee. x)

Maalasin yöllä varmaan piruja seinille, kun totesin olevani niin urpo tietokoneiden kanssa, että ongelman sattuessa en osaa muuta kuin pahentaa tilannetta. Nimittäin kun aamulla heräsin ja yritin käynnistää koneen työjutun viimeistelyä ja lähettämistä varten, ei kone suostunut toimimaan. Kai se periaatteessa käynnistyi, mutta päästi vain kolme kummallista piippausta ja piti itsepäisesti näytön mustana. Tämä tapahtui useita kertoja ja sai allekirjoittaneen muun muassa kiukuttelemaan ääneen, repimään hiuksiaan ja tiuskimaan juuri silloin soittamaan erehtyneelle ihmiselle. Vitutti aivan armottomasti, sillä tiesin, että juttu pitäisi saada eteenpäin mahdollisimman pian. Joku rauhallisempi yksilö olisi varmaankin antanut asian olla hetken aikaa, mutta minäpä hypin seinille ihan antaumuksella - kunnes kone tunnin sisällä alkoi taas toimia entiseen tapaan. Niinpä niin. Mistäköhän sitä kärsivällisyyttä voisi ostaa?

Sellaiselle ominaisuudelle olisi nimittäin tilausta - mut kun on ilmeisesti unohdettu kokonaan silloin, kun sitä jaettiin. Kaiken pitäisi aina tapahtua tässä ja nyt, välittömästi. Olen surkea odottamaan. Tämä koskee niin tällaisia ongelmatilanteita kuin vaikkapa reissujen ja muiden kivuuksien odottelua. Kaupassa matelevien mummeleiden perässä kulkeminen on yhtä tuskaa, ja hermo menee myös jos joku on verbaalisesti hidas, eli siis jaarittelee eikä meinaa päästä itse asiaan. Tämä oli exässä se piirre, joka ajoi allekirjoittaneen hulluuden partaalle lukemattomia kertoja. Myönnän syyllistyneeni monesti exän aloittaman jutun jatkamiseen vain siksi, että hänen kertomanaan se eteni mielestäni liian hitaasti ja eksyi välillä pääpointistakin.

Joo, olen varmaan aika ärsyttävä.

"Useimmat lokit eivät viitsi opetella lennosta
muuta kuin sen alkeet:
kuinka rannalta pääsee hakemaan ruokaa
ja palaamaan takaisin.
Useimmille lokeille lentäminen ei ollut pääasia,
vaan syöminen.
Mutta tälle lokille syöminen ei ollut pääasia,
vaan lentäminen."

(Richard Bach, Lokki Joonatan)

Niin. Onneksi tiedän lajitoverin, ainakin yhden.

...myisin sieluni hyvästä niska- ja hartiahieronnasta. Kuka ostaa? Se on ihan hyvä sielu - ehkä vähän omituinen, hiukan piikikäs ja aavistuksen turmeltunut, mutta muuten oikein kelvollinen.

Kirjoittaminen puuduttaa nyt ihan tosissaan.

Kävin tänään äiskän kyydillä kaupassa. Se tuli hakemaan, koska oli pakko lopultakin viedä pois pikkuvapuista kertyneet pullot (joita muuten oli seitsemän kassillista). Niitä ei ihan kävelten viety. Kassalla edellinen asiakasmies kahteli äiskää. Se pisti hymyilyttämään, vaikka kyseiseen reaktioon äidin kanssa liikkuessani aika paljon törmäänkin. Se nainen kun vetoaa miehiin, yhä viiskymppisenä varmasti yhtä suuressa määrin kuin parikymmentä tai kolmekymmentäkin vuotta sitten. Enkä kyllä edes ihmettele; onhan äiti kaunis. Lähes mustalla tukallaan, sinisillä silmillään, poskipäillään, hymyllään ja ennen kaikkea eloisuudellaan se kerää aika paljon katseita ja ihailijoita.

Nyt joku äidin kuvan nähnyt voi väittää vastaan, mutta valtaosan ja myös itseni mielestä me ei olla kovinkaan samannäköisiä. Itselläni on vihreät silmät, vaaleampi tukka, erilainen suu ja nenä. Isääni oon tullut. Äidiltä olen kyllä perinyt poskipäät ja jonkinmoiset lievähköt hymykuopat, ja sitten sen eloisuuden. Ja lopulta se on kai se piirre, minkä vuoksi muhunkin jotkut haksahtaa, uskoisin. Tiedän kauniita ihmisiä - todella kauniita - joilta tuo eloisuus puuttuu. Ja silloin ihminen on vähän kuin kuva tai nukke - kaunis katseltava, mutta jotenkin jähmeä. Eloisuus puolestaan tuntuu korvaavan puutteita ulkonäössä. Se tekee ihmisestä läsnäolevamman, vetoavamman, jollain tapaa leikkisämmän. Tämän olen huomannut niin objektina kuin subjektinakin.

Ja lopulta eloisuus, se kuuluisa "pilke silmäkulmassa" on kai myös tekijä, joka tekee musta äitini tapaisen. Siis juurikin tapaisen, ei näköisen, vaikka ehkei näitä kahta voi täysin erottaa toisistaan. Elekielessä ja tavassa olla on meillä aika paljon samaa. En silti menisi vannomaan, että kolmenkymmenen vuoden päästä kerään yhtä mittavasti katseita kaupassa, kadulla, junassa... =)

Edit. Koska joku kuitenkin käsittää väärin: En kirjoittanut tätä kalastellakseni kehuja.

Mikä sen tekee, että kiinnität huomiosi johonkuhun? Että yhtäkkiä joku erottuu joukosta, liimaa katseesi? Sen voi saada aikaan otsan kurtistus, hymynkare, astuttu askel tai käsien liike. Mikä tahansa.
Eikä tämän jonkun tarvitse olla huomiota herättävän komea tai kaunis, ei poikkeuksellisen pitkä tai raamikas eikä muutenkaan ymmärrettävästi erityinen. Silti hän loistaa kirkkaana muun massan keskellä. Huomaat hänet, annat hänelle merkityksen. Katsot häntä eri tavalla kuin muita.

Joku joskus jossain kuvasi sitä tuttuudeksi: Huomaat ihmisjoukossa tutut kasvot, vaikka näetkin ne ensimmäistä kertaa. Niissä on jotain. Kaipa sen voisi ilmaista noinkin. Mutta mistä se johtuu?

Aloin purkaa muistiinpanojani parin tunnin takaiselta keikalta:

"Naiset ykkää is. kulukka"

What the fuck?! Mitä ihmettä oon tolla tarkoittanut? :O Naiset ilmeisesti tykkävät jostain, mutta mistä?

Tää on aina tätä. Rustaan merkintöjä, joista en hetken päästä tajua yhtään mitään. Sattuisko kellään olemaan Satu-Satu -sanakirjaa?