Dam-di-dam

Hitto mikä päivä ollut, niin ihmeen kummallinen ja epätodellinen. Nukuin tosiaan viime "yönä" (ei siihen riittänyt edes yö) enemmän kuin koskaan ikinä ennen, 15 tuntia! Menin iltaysiltä makoilemaan sohvalle johon sitten nukahdin, ja vaikka heräilin ja välillä vietin aikaa omituisessa tokkurassa, vessakäyntiä laskematta nousin vasta tänään keskipäivällä. En ole koskaan ennen nukkunut about kymmentä tuntia enempää, ja silloinkin olen ollut aivan äärettömän väsynyt. Ja nyt tosiaan viisitoista tuntia. Käsittämätöntä, uniongelmaiselle varsinkin. Tavallaan oli kyllä syytäkin, sillä ehdin hommata ihan hyvät univelat parin viikon ajalta. Irkuissa tuli etenkin matkan loppupuolella nukuttua hirmu vähän (ehkä yhteensä yheksän tuntia kolmen yön aikana) ja nyt laivalla unta oli myös törkeän vähän, ja sekin vielä tooodella huonolaatuista.

Maratonunen jälkeen oli niin hiton outo olo että heräsin kunnolla kai vasta neljän aikaan suihkussa. Hiivin siitä sitten keskustaan S:ää tapaamaan ja sieltä vielä bussin kera vanhemmille. Kävin mammalla ja nyt siis istuksin vanhusten alakerrassa kun ne tsuumailee jotain leffaa tuolla. Edelleen on aika kumma fiilis, hyvä ja paha yhtä aikaa. Vaikka haikailen ja kaipailen, on silti varsin mukava olo siitä että tosiaan saan sen yhden ihmisen tänne kolmen viikon päästä. Ei vaan hitto vie jaksais odottaa edes sen vertaa. Hiemanko venailen että pääsen sen kainaloon ja alle ja päälle ja kaikkialle. Ja että saan suudella jotakuta jolla on merkitystä siinä kuuluisassa mielessä ja rutistaa sen lähes hengiltä ja nukkua vähäunisia öitä ja puhua ja olla. Voi olla, etten enää päästä sitä takaisin Irlantiin vaan kahlitsen sen esim. pöydänjalkaan kiinni. Tai itseeni. Helvetti on ehkä jäätymässä, kun Satu tuntee näin. IhQdaa.

Ja aina tulee se `mutta`. Läheinen ihminen, läheisin kaikista tai ainakin läheisimpiä kaikista, on luisumassa pois. Näin sen torstaina ja aistin jotain, josta sitten sanoinkin sille. Kuitenkin uskottelin itselleni aistineeni väärin. Kunnes tänään sitten kuulin muuta, paljon sellaista, josta tajusin olleeni oikeassa. Paljon pahaa. Nyt pelottaa ja surettaa, oon niin vitun huolissani. En halua palata vuoden takaiseen, en todella. Silti tiedän, ettei siinä mun haluamisiani kysellä, eikä kenenkään. Positiivinen ajattelu, toivominen ja uskominen on hyvästä ja auttaa eteenpäin, mutta on se vain niin helvetin rankkaa tajuta, että asiat ovatkin ihan toisin. Melkein oksennan ajatuksesta, että kohta joudun ehkä käymään siellä taas. Ja näkemään tämän tietyn ihmisen sellaisena, jollaisena en halua nähdä. Enteet ovat jo ilmassa, eikä tapahtuvaa ehkä voi pysäyttää.

Tulee vielä toinenkin `mutta`, se koskee mammaa, joka on menettämässä näkönsä. Tai no lähinäkönsä, mutta kuitenkin. Ja on niin murheissaan siitä, murheissaan ja hermostunut. Olen minäkin. Tänään kävin siellä ekaa kertaa niin, että luin hänelle ääneen lehteä. Tuntui oudolta ja niin pahalta. Toki mamma on vanha jo, 85-vuotias, mutta hyväkuntoisuuttaan sen usein unohtaa. Oon vain niin pahoillani. Ensin lähti pappa, nyt sitten näkö, ja vielä kovin äkkiä. - Meitä riisutaan, sanoo mamma ja yrittää olla tyyni ja urhea. Silti tiedän, että se kalvaa ja sattuu. Keskiviikkona on vielä yksi silmälääkäri; toiveet eivät ole kovin korkealla, silti haluan uskoa että jokin vielä auttaisi, edes vähän. Tiedän että pitäisi olla kiitollinen terveydestä ja hyväkuntoisuudesta noin yleensä, mutta näkö, lukeminen, kaikki se, mistä mamma nauttii - ei se helppoa ole.

On sellainen olo, kuin jotenkin jännittäisi koko ajan. Tässä on vähän liikaa kaikkea nyt. Onneksi on joku, johon keskittää ajatuksiaan, se tuo paremman olon. Kunpa aika vaan voisi kulkea eteenpäin pikkasen lujempaa. Sanoinko jo, että odotan sitä yhtä aivan hel-ve-tis-ti?