Jotain erilaista

Jatketaan tutulla teemalla...

Vuodatin yhdelle kaverilleni fiiliksiäni tätä tiettyä ihmistä kohtaan. Kaveri tietää, etten juuri koskaan retkahda kehenkään kokonaisvaltaisesti. Voivottelin sitä, miksi niin pitää käydä ihmisen kanssa, joka asuu eri maassa. Sitten kaveri esitti kysymyksen: "Voiko olla, että sä tunnet noin osittain juuri siksi, että se asuu siellä?" Eli suomennettuna: Tunnenko näin siksi, että juttu on (lähes) mahdoton? Ihastunko muka täysillä, koska en kaiketi voi saada sitä ihmistä? Retkahdanko, koska tiedän, ettei ahdistumisen ja muiden tuttujen fiilisten vaaraa ole, koska en ehkä ikinä saa mahdollisuutta olla tämän ihmisen kanssa kunnolla?

Hyvä kysymys. Ja uskokaa kun sanon, että pohdin sitä, todella. Siltikään en usko asian olevan noin. Tunnen toisin. On totta, että monen monituista kertaa ihastukseni on vain valunut pois, nopeastikin. Joskus se on tapahtunut ensin ja tuonut sitten mukanaan ahdistumisen, joskus on käynyt päinvastoin. Ja totta on sekin, että kohteen ollessa kaukana on kai helppo kuvitella jotain toisenlaista. Kun ahdistumisen vaaraa ei ole, on helppo uskoa, ettei sitä tulisikaan. Mutta siltikään en usko sen olevan niin. Tämä siksi, että tunnen jotain erilaista, tunsin heti ja se fiilis vain syveni yhteisen ajan myötä. Oli niin helppo olla, helppoa ja seesteistä. En tunne noita tunteita kovinkaan usein. Halusin vain olla, en mennä. Ja jollain tavalla tunsin olevani turvassa, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Turvassa miltä? Ehkä itseltäni, ehkä levottomuudelta, tai sitten en miltään. Siinä tunteessa oli kuitenkin jotain poikkeuksellista.

Enkä nyt väitä muutaman päivän tuttavuuden jälkeen silti tietäväni mitään. Toinen kaverini kysyi, enkö muka sitten voisi tämän ihmisen kanssa ahdistua ajan myötä. Mahdoton kysymys, johon en tietenkään voi vastata kattavasti. Ahdistus voisi tulla, se on selvä. Enhän todella voi tietää mitään. Mutta se ero tässä tapauksessa oli, etten aistinut ahdistumisen elementtejä noina päivinä ollenkaan. Vaikea selittää, mutta vaikken muidenkaan kanssa välttämättä heti ole ahdistunut, sen mahdollisuus on kuitenkin jollain tavalla ollut ilmassa. Nyt ei ollut. Ja se teki siitä poikkeuksellista.

Kotiinpaluu- ja erohdistuksesta sekä ikävästä huolimatta kahdesta asiasta olen onnellinen: Siitä, että tapasin tämän ihmisen. Se on todistanut, että voin tuntea näin, edes joskus. Olkoon juttu mahdoton tai mahdollinen, tuli tapahtumaan mitä hyvänsä, en kadu sitä mitä oli. Se vahvisti tietoisuuttani siitä, mitä haluan jos joskus ihmissuhteeseen eksyn. Tiesin, etten tyytyisi vähempään, mutta nyt se fiilis syveni entisestään. Ja sitten toinen, vähäpätöisempi juttu: Sama pätee fyysisyyteen, siis pidemmän päälle. Joidenkin kanssa vain sopii yhteen joka tavalla. Hassua, että parin päivän tuttavuuden jälkeen seksi oli kuin seksiä tunteiden kera, vaikkei niillä tunteilla sitten ollutkaan aikaa syvetä. Jos rakastelu kuvaisi pelkkää tunnetta tapahtuman aikana eikä sillä olisi tekemistä yhdessä vietetyn ajan tai sinänsä rakkauden kanssa, sanoisin, että olen rakastellut kahden ihmisen kanssa; pitkäaikaisen seurustelukumppanin ja tämän ihmisen. Naurakaa jos naurattaa, mutta minä koin sen, ette te.