Ajatuksia vieraan pelosta

Toinen pääsykoekirjani on kirvoittanut minusta yllättävän paljon ajatuksia ja mielipiteitä. Arvasin kyllä että tämä kirja tulee olemaan erittäin mielenkiintoinen, kertoohan se rasismista, itseäni kovasti kiinnostavasta asiasta. En silti olisi odottanut että teos herättäisi näin paljon ajatuksia ja antaisi jopa aihetta itsetutkiskelulle. Niin, kyseessä on siis Marjo Kaartisen Neekerikammo - Kirjoituksia vieraan pelosta.

Olen aina inhonnut rasismia ja oikeastaan kaikenlaista suvaitsemattomuutta. Jo yläasteella luokkatovereiden rasistiset kommentit saivat minut raivon partaalle; en vain ole voinut koskaan sietää sellaista. Hiljattain löysin yhdeksännellä luokalla tekemäni yhteiskuntaopin tutkielman jonka aiheeksi olin valinnut - yllätys, yllätys - rasismin ja sen ilmenemisen Suomessa ja suomalaisissa. Rasismi ja kaikki suvaitsemattomuus ovat aina (tai siitä lähtien kun opin tajuamaan noiden sanojen merkityksen) herättänyt minussa paljon ajatuksia. Siksi olikin onni että kulttuurihistorian toiseksi pääsykoekirjaksi osoittautui juuri tämä Neekerikammo.

Ensimmäisellä lukukerralla tunsin lähinnä suuttumusta. Kyseisessä opuksessa lainataan paljolti "matkakirjojen" (pääasiassa lähetystyössä olleiden kirjoittamia) tekstejä eri vuosikymmeniltä, aina 1900-luvun alusta alkaen. Ehkä raivostuttavinta on ollut tajuta, kuinka vähän noiden kirjoitusten sisältö on muuttunut 1900-luvun alusta 1990-luvun lopulle tultaessa, eli noin sadan vuoden sisällä. Välillä on tehnyt mieli huutaa, välillä itkeä, välillä vain kysyä `miksi?`.

Sittemmin, kun kirjaan on päässyt paremmin sisälle, on se herättänyt muutakin kuin silkkaa suuttumusta. Sen kautta olen alkanut tutkiskella itseäni ja pohtia, sisältyykö omiin ajatuksiini piilorasistisia vivahteita. Mieluusti jättäisin vastaamatta tähän kysymykseen totuudenmukaisesti, ainakin näin "julkisesti". Mutta mitä minä sillä voittaisin? Yhtä hyvin voin tunnustaa että kyllä, kyllä omatkin ajatukseni ovat joskus - ainakin osaksi, ainakin hieman - piilorasistisia.

Tosiasiassa tätä ei ollut kovinkaan vaikea tunnustaa tässä blogissani. Paljon vaikeampaa se oli tunnustaa itselleni. Aluksi vihasin itseäni - olenko minäkin loppujen lopuksi kuitenkin rasisti, niin paljon kuin suvaitsemattomuutta inhoankin? Lohdullista oli tajuta, etten suinkaan ole rasisti, sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen rasistisen kulttuurin kasvatti ja näin ollen en ole voinut välttyä omaksumasta joitakin (piilo)rasistisia ajatusmalleja.

Vielä lohdullisemmalta tuntui se, että tiedostan itse tämän asian. Vaikka olen varttunut rasistisessa kulttuurissa ja omaksunut näitä ajatuksia, voin päästä niistä eroon, karistaa ne itsestäni. Rasistisuus tai piilo-sellainen ei ole pysyvää ellen itse niin halua. Tiedostamalla tämän ongelman voin tunnistaa nämä epämieluisat aatteet ja niiden kyseenalaistamisen kautta mitätöidä ne.

Tärkeintä on kai se, mitä haluaa olla ja mitä sen eteen on valmis tekemään. Sekä se, mitä syvällä sisimmässään, kulttuurisidonnaisten ajatusmallien alla on. Siellä minä en ole rasisti, en edes piilorasisti.