"Ei" putkistoitumiselle

Yhteiskunnan suorituskeskeisyys on tavallinen, mutta silti käsittämätön asia. Samaan aikaan kun lehdet, televisio ja muu media paasaa yksilöllisyydestä ja hyvinvoinnista, ihmisiltä kuitenkin odotetaan mahdollisimman nopeaa suoriutumista siihen putkeen, joka sisältää hyvän koulutuksen, työpaikan, parisuhteen, lapset ja kaikki muut olennaiset osat jotka käsitetään tavoiteltaviksi asioiksi; sellaisiksi, joihin jokaisen tulisi pyrkiä ja pian. Jos et pyri, olet häviäjä, näkymätön, epäonnistuja. Meitä kyllä opastetaan itsestämme huolehtimiseen - mutta vain niin kauan, kuin se onnistuu rajoittamatta tuossa putkessa etenemistä. Ja kun yhteiskunta tekee näin, se tarkoittaa että me itse teemme näin. Yhteiskunta kun on yhtä kuin me ihmiset, me sen sisällä elävät henkilöt. Itse itsellemme siis olemme nuo tavoitteet luoneet ja itse myös ylläpidämme sitä visiota, että hyvä elämä koostuu edellä mainituista asioista.

Vaikka nyt puhunkin me-muodossa, en silti itseäni laske ihmiseksi, joka noin ajattelee ja tiedän toki, että kaltaisiani on paljon. Me tuon aatteen ulkopuoliset kuitenkin myös usein ylläpidämme sitä omalla tavallamme. Ai miten? No esimerkiksi siten, että tunnemme häpeää tai muita negatiivisia tunteita valinnoistamme, jotka eivät tue sitä, mitä meiltä odotetaan. Pohdimme, mitä meistä mahdetaan ajatella kun toimimme tavallamme, ja miten yhteiskunta suhtautuu meihin. Päätöksiä tehdessämme tunnemme epävarmuutta juuri siksi, ettemme ehkä meinaa uskaltaa kulkea omia polkujamme. No, lopulta yleensä kuitenkin kuljemme, mutta vasta pitkähkön harkinta-ajan jälkeen. Moni vakuuttaa sekä itselleen että muille vähät välittävänsä toisten mielipiteistä ja kulkevansa rohkeasti omaa tietään, mutta lopulta, kuinka moni voi rehellisesti sanoa tekevänsä ratkaisuja miettien aina vain sitä, mitä itse haluaa? Rohkenisin väittää, että melko harva. Eikä tämä nyt tosiaankaan tarkoita sitä, ettäkö niitä ratkaisuja tehtäessä lopulta päädyttäisi siihen vaihtoehtoon, jota yhteiskunta odottaa, mutta vaikka ihminen tekisikin niin kuin itsestään tuntuu hyvältä, muiden mielipiteistä piittaamatta, hän hyvin usein kuitenkin on ainakin hetken ajan miettinyt sitä, miten asiaan suhtaudutaan ja onko hän muiden silmissä epäonnistuja.

Vuosi sitten olin itse jo hyvin sisällä putkessa. Olin vakavassa, pitkäikäisessä parisuhteessa, kihloissa, ostanut asunnon kihlattuni kanssa, ja opiskelin korkeakoulussa. Elämässäni oli ulkopuolisen silmin siis kaikki kunnossa ja järjestyksessä, ja tulevaisuutenikin näytti sinetöidyltä. Mutta olin onneton. Onneton siksi, että tuo parisuhde oli jo jonkin aikaa tuntunut hiipuvan, tai oikeammin sanottuna oli käynyt niin, että omat tunteeni olivat alkaneet hiipua. Ja sen lisäksi tunsin olevani väärässä koulussa. Nämä molemmat asiat ahdistivat, ja mietin lähinnä vain sitä, halusinko enää kumpaakaan. Kun lopulta sitten tajusin, etten todellakaan halunnut, pohdin paljon sitäkin, mitä muut ihmiset ajattelevat jos laitan pisteen kummallekin jutulle. Epäröin ja pelkäsin, mutta lopulta sitten kuitenkin tein ratkaisuni ja luovuin molemmista.

Samalla siis luovuin tietysti myös putkistoitumisesta ja täytyy sanoa, että joidenkin ihmisten silmissä muutuin häviäjäksi. En toki kaikkien, enkä ainakaan lähimpieni, mutta joidenkin. Olin hullu, olin järjetön, olin sekaisin, kun annoin hyvän elämäni valua hukkaan. Hassua ehkä, mutta itse kuitenkin näen asian niin, että tuosta se hyvä elämä vasta alkoi. Nyt en seurustele, en ole kihloissa, en vielä opiskele ja asun vuokralla väliaikaisessa asunnossa, mutta silti olen niin paljon onnellisempi kuin vuosi sitten. Elämässäni ei tällä hetkellä ole juurikaan pysyviä elementtejä, ja tavallaan kaikki on auki ja sekaisin. Moni ei ehkä pitäisi nykyistä tilannettani minään, ja ehkei se mitään ihmeellistä tai joidenkin mielestä tavoiteltavaa olekaan, mutta juuri nyt se tekee minut onnelliseksi. Opin siis kantapään kautta, että putki ei tuo onnea eikä se ole elämän tarkoitus - ei ainakaan oman elämäni. Varmasti löytyy ihmisiä jotka eivät ymmärrä ratkaisujani, ja jotka olisivat arvostaneet vuoden takaista minua reilusti yli nykyisen, mutta oikeastaan en jaksa välittää. Miksi jaksaisinkaan, kun tiedän tehneeni oikein, itseäni kohtaan?

En väitä, ettenkö joskus vieläkin heikkoina hetkinä saattaisi ajatella, että olenko mitään tällaisena, tällaisessa tilanteessa kuin mitä nyt olen. Että olenko tosiaan se epäonnistuja ja häviäjä, kun luovuin monien niin kovin tavoittelemista asioista, ja vieläpä vapaaehtoisesti. Sitten kuitenkin muistan sen vuoden takaisen ahdistuksen, ja tiedän etten olisi siihen voinut jäädä. Jollain tavalla sain kaikesta tästä eräänlaista vahvuutta, sillä nyt tiedän, etten enää koskaan anna yleisen mielipiteen painaa vaakakupissa grammaakaan. Toki sitä varmasti tulen vielä miettimään, mutta olen nyt hyvin voimakkaasti tiedostanut, kuinka merkityksetöntä se lopulta on. Ei elämää voi elää kuin itseään varten, joten olisi hulluutta antaa toisten mielipiteiden tai yhteiskunnan odotusten tulla sen tielle, mitä todella haluaa.

Ja lopulta luulen, että kyse on vain rohkeudesta. Tarkoitan vain, että tuskinpa kovin moni kysyttäessä aivan rehellisesti olisi sitä mieltä, että elämässä pitää tehdä itseään tyydyttämättömiä päätöksiä vain siksi, että olisi muka joitain paineta tehdä niin. Kai sentään suurin osa ihmisistä arvostaa onnea yli muiden arvojen? Luulisin. Kun itse noita radikaaleja muutoksia elämääni tein, jotkut ihmiset, jotka aluksi olivat todella järkyttyneitä, tulivat myöhemmin sanomaan, miten rohkea olin ja miten he itse eivät ehkä olisi uskaltaneet vastaavaa tehdä. Tästä voisin päätellä, että se oma onni on lopulta kaikkein tavoiteltavin asia, mutta jotkut vain kuuntelevat liikaa yleistä mielipidettä uskaltaakseen toteuttaa itseään vaikka ehkä haluaisivatkin. Se on surullista.

En tiedä, onko tässä kirjoituksessa lopulta sen suurempaa pointtia. Lähinnä kai vain pohdin tätä yhteiskunnan putkistoitumista, ja sitä, miten se vaikuttaa pienen ihmisen elämään. Vastauksia en tietenkään voi esittää, kun en edes tiedä, mistä putkistoitumisen arvostaminen on saanut alkunsa. Voin kuitenkin todeta, omalla henkilökohtaisella kokemuksellani, että putki on hyvä asia vain silloin, kun niitä asioita itse täysillä haluaa. Mitään ei kannattaisi aloittaa, eikä mistään kannattaisi olla luopumatta vain siksi, että niin muka pitäisi tehdä. Ei edes ole oikeasti olemassa sellaista yleismaailmallista käsitettä kuin `pitäisi`, ei ainakaan yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Ei pidä ellei halua. Piste.

Enkä toki nyt halua väittää, etteivätkö siinä putkessa olevat asiat voisi olla hyviä juttuja, kun tietysti ne voivat olla, mutta noin yleensä en ymmärrä enkä pidä siitä ajatuksesta, että elämä olisi yhtä suorittamista. Jos kaiken tekee mahdollisimman tavoitteellisesti ja suoriutumismielessä, ja tähtää mahdollisimman nopeasti siihen putkeen, niin mitä jää jäljelle? Mitä sitten, kun ne kaikki asiat on jo tehty? Sittenkö vain eletään onnellisesti? Miksei yhtä hyvin voisi elää koko elämäänsä niin, rauhassa, ja tehdä niitä asioita joista nauttii, ja siinä tahdissa jonka kokee hyväksi.

Niin, ja miksi kirjoitin tämän? No kai siksi, että eräs ihminen kysyi tänään mielipidettäni yhteen elämäänsä koskevaan asiaan, ja aloin sitten taas kerran miettiä näitä asioita. Voisinkin omistaa koko kirjoituksen tälle nimenomaiselle henkilölle :)