Elämä haltuun?

KESÄ!! Olin jonkun tunnin lukemassa auringossa ja sain ekat rusketusraidat sekä (ehkä valitettavasti) myös pisamia. Aurinko teki siis tehtävänsä. Mutta en mä kyllä tätä tänne tullut sanomaan, vaan pohtimaan oikein syvällisiä juttuja, kuten tapoihini kuuluu x)

Juteltiin eilen illalla pitkään veljen kanssa yhdestä ja toisestakin jutusta, eikä vähiten siitä, millaisia ongelmia meillä elämissämme on ollut ja on ehkä yhä vieläkin. Mä olen usein kuvitellut olevani paljon enemmän toisen veljeni kaltainen koska meitä yhdistää melkoinen kiivaus ja muu sellainen ehkä näkyvämpi juttu, mutta nyt tajusin että mulla on myös todella paljon yhteistä tämän toisen veljeni kanssa. Olemme samalla selittämättömällä tavalla sosiaalisesti rajoittuneita; tavalla, jota ei pysty selittämään tässä ja jota en kasvotustenkaan selittämällä ole saanut muita ihmisiä ymmärtämään. Kun en mä ehkä itsekään ymmärrä sitä enkä osaa määritellä kovinkaan hyvin.

No, todettiin tuo asia ja puitiin sitä hetki, ja mietittiin sitten niitä suurimpia henkisiä vaikeuksia joita meillä on ollut. Puhe kääntyi siihen kummalliseen, epärealistiseen epävakaan mielen ajatukseen, jonka mukaan kaikki asiat järjestyvät yhden ainoan seikan kautta. Veli puhui siitä miten hän masennuksensa keskellä uskoi että kaikki kääntyy hyväksi jos hän vain saa pidettyä parisuhteensa kasassa ja "onnistuttua" siinä. Hän latasi kaikki voimansa, kaiken toivonsa juuri tuohon yhteen ihmissuhteeseen koska todellakin uskoi että muu elämä järjestyy siinä sivussa ja muut ongelmatkin ratkeavat jos vain tuo suhde voi hyvin. Sittemmin hän on tehnyt samaa muiden asioiden suhteen. Ja minä myös.

Mulla tuo ajatus oli voimakkaimmillaan silloin kun kärsin syömishäiriöstä. Sanoin itselleni että mun pitää vain laihtua - se on avain onneen. Mä ihan oikeasti uskoin että elämä kääntyy kaikin puolin hyväksi ja onnelliseksi jos mä vain laihdun. Mä uskoin että laihtumisen myötä muutun myös älykkääksi, menestyväksi ja rakastettavaksi persoonaksi, ja että kaikki musta itsestäni riippumattomatkin ongelmat ratkeavat sen kautta. Eihän tuollaisessa teoriassa ole järjen hiventäkään mutta mä uskoin siihen vakaasti ja myös toimin sen mukaan. No tulinko mä onnelliseksi? En, mä tulin vain sairaammaksi.

Kai tuossa on lopulta kyse vain hallinnasta. Kun maailma ja oma elämä ovat sekasortoisia eikä asioita pysty hallitsemaan, sitä valitsee yhden asian jonka pitää kontrollissa. Kuten syömisen, kuten liikkumisen, kuten laihtumisen. Sitä kai kuvittelee olevansa jollain tapaa turvassa kun voi ohjailla edes yhtä asiaa. Mäkin uskoin että säilytän otteeni elämästä kun vain pudotan painoani, vaikka tosiasiassa mä olin menettänyt kosketukseni maailmaan ja elämään jo kauan aikaisemmin. Sitten kun mä lopulta tajusin olevani sairas, mun oli ihan käsittämättömän vaikea luopua syömishäiriöstäni. Kuulostaa hullulta, tiedän, ja sitäpä se kai onkin. Mutta mulla oli tuolloin vain yksi asia jonka mä todella osasin, tai niin mä luulin, ja se asia oli syömishäiriö. Siksi mun oli niin vaikea päästää siitä irti, koska samalla mä päästin irti kaikesta tutusta ja totutusta. Siinä kohtaa oli pakko myöntää, etten mä tosiasiassa hallitse yhtään mitään, enkä mä olisi halunnut myöntää sitä.

No, tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että mä kyllä sittemmin pystyin luopumaan syömishäiriöstäni ja opin samalla sen, ettei elämää voi hallita, eikä varsinkaan yhden asian kautta. Jälkensä se kuitenkin on jättänyt, sillä kyllä mä vieläkin huomaan helposti sortuvani siihen ajatukseen, että asiat muuttuvat paremmiksi jos mä vain pidän ruokavalioni suhteen tiukkaa linjaa ja juoksen vähintään kolme kertaa viikossa. Juuri tämän seikan takia multa yhä helposti lähtee nuo ravinto- ja liikunta-asiat niin sanotusti lapasesta. Nykyisin erona entiseen on vain se, että mä tiedostan asian ja osaan laittaa sille ajoissa stopin. Siksipä se ei enää koskaan pääse luisumaan siihen pisteeseen jossa mä aikoinani olin.

Juu. Onnittelut, jos joku jaksoi lukea tänne asti.