Itsestäänselvyyksiä

Kävin mamman luona. Mamma on 85-vuotias, mutta erittäin hyväkuntoinen. Ja silti, kun se mainitsi uupumuksesta ja totesi, että onkohan kyse vanhuuden väsymyksestä, alkoi heti itkettää. Osittain ehkä siksi, että päällä on muutenkin kumma tunnevuoristorata, mutta myös siksi, että yksinkertaisesti rakastan sitä ihmistä niin paljon, että pelkään päivää jona en voi enää mennä häntä katsomaan.

Pappa kuoli kaksi vuotta sitten, ja vaikka ikää oli hälläkin jo 86 vuotta, oli se mulle tosi vaikea paikka. Meillä on läheinen suku, ja isovanhemmat - paitsi vaari, joka kuoli ennen syntymääni - ovat aina olleet läheisimmät ihmiset heti vanhempien ja veljien jälkeen.
Ihminen kuolee lopulta, tiedän sen ja hyväksyn sen. Mutta vaikka se tapahtuisi miten korkeassa iässä, jonkun tärkeän menettäminen sattuu aina, paljon ja pitkään, ellei ikuisesti. Joku allekirjoittanutta viisaampi sanoi joskus, että jokaisen elävän olennon kuollessa katoaa yksi kokonainen maailma. Ja minä sanon, että samalla katoaa paloja jäljelle jäävien maailmoista. Muistot jää, mutteivät ne ole lihaa ja verta.

Kun pappa siis kuoli, tiedostin ekaa kertaa konkreettisesti sen, että elämä on menettämistä. Pappan myötä koin ensimmäisen suuren omakohtaisen menetyksen ja samalla tajusin, että hyvin todennäköisesti tulen kokemaan saman vielä monta kertaa. Karu totuus kun on, että suurella todennäköisyydellä tulen hautaamaan loputkin isovanhempani, tätini, setäni, vanhempani ja veljeni. Jos sitä alkaisi pyöritellä mielessään, luultavasti sekoaisi. Siksipä useimpina päivinä sitä ei ajattele. Sitä vain elää elämäänsä niiden ihmisten keskellä jotka jotain merkitsevät, tiedostaen ettei mikään ole ikuista, mutta yrittäen sivuuttaa tuon seikan ajatuksissaan.

Jonain päivänä joku heistä lähtee. Silloin uskoo itsekin kuolevansa, suruun lähinnä, sitä itkee silmät päästään ja luulee, ettei toivu koskaan. Ehkei toivukaan, mutta lopulta sen hyväksyy ja sen kanssa pystyy elämään. Särö siitä kuitenkin jää, aina. Pappan jättämä särö oli ensimmäiseni, ja se muistuttaa itsestään aika ajoin. Samalla se muistuttaa siitä, että lisää on tulossa. Se saa joskus miettimään, mitä ihmeen järkeä missään on. Synnyt, kietoudut ja juurrut ihmisiin, joita rakastat koko sydämestäsi. Ja lopulta joudut luopumaan heistä jokaisesta. Ajatus siitä tuntuu niin pahalta, että tekee mieli oksentaa. Silti sen kanssa täytyy elää.

Se on ihan vitun surullista, mutta: That`s life. Ja juu, tiedän kyllä kirjoittaneeni pelkkiä itsestäänselvyyksiä. Kunhan mietin.