Kauhun harjanteet

Vuosipäivä lähestyy, elämänmuutoksen vuosipäivä, rikkoutumisen vuosipäivä. Päivä, jona sai heittää hyvästit seesteisyydelle ja tietyllä tapaa luottamuksellekin. Silloin muuttui niin moni asia, ja tavallaan kuitenkin tapahtui vain yksi, kaikkeen heijastuva muutos.

Eikä se ole ohi vieläkään. En tiedä, tuleeko koskaan olemaankaan. Ehkä ei. Alussa luulin sen olevan väliaikaista, nyt tajuan asian mittasuhteet. Entiseen ei ole paluuta. Eikä sitä yhtenäistä, kajoamatonta ja vahvaksi luulemaani joukkoa enää ole, jos koskaan oikeasti olikaan. Nyt olemme tässä, epätietoisina ja ajoittain voimattomina, joskus ahdistuneinakin. Eikä mikään muutu, ei haluamalla, ei toivomalla. Välillä tuntuu, ettei edes avulla.

Kuinka paljon pitää kestää? Koska voi lyödä hanskat tiskiin ja todeta, ettei jaksa enää? Mikä on ihmisen vastuu toisesta? Entä itsestään?
Mikä on sairautta?

En tiedä. Tiedän vain, miten ärsyttävää on, kun ihmiset eivät tajua. Suhtautuvat kevyesti, luulevat että hänellä ja meillä on kaikki hyvin, nyt jo ainakin. Kai on helppo kuvitella sellaista, kun näkee vain pinnan. Mutta vaivautuisivat edes kysymään ennen vähättelyään.
Sillä onko suljettu osasto leikkiä? Entä psykoosi?

Vuosi sitten vein sairaalaan kortin, johon olin rustannut Zen Cafen Rystyn sanat. Näin niissä heti meidät.

"Minä olen pimeän kaunis rysty
auraan pelkos tantereet
olen sinun oma kun muut ei pysty
tyrmään kauhun harjanteet
seuraa mua, seuraa mua"