Kesken jäänyt asia

Mikä siinä mahtaa olla, että joskus asiat, joita ei tosiaankaan ole miettinyt aikoihin, yhtäkkiä pulpahtavat pintaan aiheuttaen voimakkaitakin tunnereaktioita? Tänään kävi niin. Ajelin äitini kanssa mummilta kohti kotia, kun jostain tuntemattomasta syystä puhe kääntyi yllättäen yhteen vuosien takaiseen, kovin ikävään - ellei suorastaan traumaattiseen - tapaukseen. Tavallaan olen jossain määrin vieläkin katkera vanhemmilleni heidän suhtautumisestaan asiaan (syystäkin kyllä), ja osittain varmaan juuri siksi aloimme keskustella siitä. Toisin kuin olen itselleni kovasti yrittänyt uskotella, en varmaan olekaan päässyt yli koko jutusta ja luulenpa myös, että se on jättänyt muhun jälkensä ja vaikuttaa yhä tiettyihin asioihin.

Kai se vain on niin, että jos asioita ei kunnolla käsittele läpi, ne alkavat jossain vaiheessa kuitenkin tulla pintaan. Ja tuota kyseistä asiaa mä en tosiaan ole koskaan setvinyt siten kuin ehkä olisi pitänyt. Tapahtuneen jälkeen siitä ei puhuttu aikoihin, ja vasta kai joskus vuoden jälkeen otin ensimmäisen kerran äitini kanssa puheeksi sen, mitä tuolloin todella tapahtui. Silloin vasta äitini pyysi ensimmäisen kerran anteeksi suhtautumistaan asiaan sekä sitä, että he isäni kanssa olivat tavallaan pitäneet mua osasyyllisenä siihen mitä kävi.

Kuitenkin tuolloinkin asian puiminen jäi jotenkin kesken, ja vaikka siihen on vuosien mittaan palattu muutaman kerran, ei sitä oikeastaan koskaan ole millään tavalla saatettu loppuun. Aina on tuntunut siltä, että äitini haluaa sivuuttaa koko aiheen mahdollisimman nopeasti ja niin sitten on myös tehty. Paitsi tänään. Tänään puhuimme. Ja itkimme. Ja äiti myönsi, että lähinnä syyllisyys on saanut hänet työntämään asian toistuvasti taka-alalle. Hän kun ei ole halunnut - tai ehkä edes kyennyt - katsomaan sitä silmästä silmään ja todella ymmärtämään, miten väärin tuolloin teki.

Noh, virheitä sattuu, tiedänhän mä sen. Silti alkaa itkettää kuin vain ajattelenkin sitä aikaa, sitä tapausta ja sitä, miten vanhempani mua sen jälkeen kohtelivat. Eniten ehkä kuitenkin loukkaa se, miten asiasta vaiettiin eikä multa pyydetty edes anteeksi kuin vasta tosiaankin ehkä vuoden jälkeen - ja silloinkin omasta aloitteestani. Se vain tuntuu niin vieraalta käyttäytymismallilta vanhempieni taholta, sillä noin muuten he ovat olleet ehkä välittävimmät ja parhaat äiti ja isä mitä vain kuvitella saattaa. Siksi juuri en käsitä.

Tai ehkä käsitän, osittain. Ja vaikka olenkin edelleen surullinen niistä ajoista, en silti tahdo syyllistää vanhempiani. Eniten tahtoisin vain käydä sen asian kunnolla läpi jotta se lakkaisi vainoamasta mua. Puhuttiinkin äidin kanssa, että ehkä mun olisi viisainta käydä juttelemassa jonkun ammattilaisen kanssa; juuri tuosta kyseisestä asiasta ja parista muustakin raskaasta kokemuksesta jotka ovat jääneet ikään kuin kesken. Ehkä se auttaisi.