Luomattomuuden tuska

Niin synkkä päivä. Töissä tuijottelin ulos ikkunasta mietteissäni, ja havaitsin kelin jossain vaiheessa olevan parempaan päin. Mutta kun lähdin kotiin, ropsahti sade matkalla niskaan ja ukkonenkin jyrähteli muutaman kerran. Nyt kotona ollessa on ollut niin hämärää, että on tarvinnut pitää valoja päällä. Tuntuu kummalliselta, kun ei ole ollut tällaista päivää niin pitkään aikaan. On tää silti jotenkin kivaakin. On kiva olla sisällä kun ulkona on synkeää, joskin on kiva olla ulkonakin kun ulkona on synkeää. Mutta parasta on olla sisällä jonkun kanssa, kun ulkona myrskyää. Sängyssä koko päivä ihan luvan kanssa - me like. Nyt kun ei ole sitä jotakuta täällä, vois kyllä mennä lenkille tässä illan aikana. Huomenna on töitä onneks vasta kahdelta. Saa valvoa rauhassa.

Musta on jo ikuisuuden tuntunut siltä että haluaisin kirjoittaa. En siis tarkoita lehtitekstiä, vaan jotain muuta, jotain luovempaa ja jotain enemmän omaa. Päässä risteilee katkelmia, pieniä ajatuksia, lauseita ja kuvauksia, mutta jotenkin en saa otetta niistä. Olen ajatellut, että nyt kun on halua, pitää vain odottaa kunnes pään sisältö järjestyy siten että saan sieltä ulos jotain. Ja olen odottanut, mutta kun sitä ei tunnu tapahtuvan. Se enemmän kuin turhauttaa. Tarve on suuri, mutta pystyminen nollassa. Miten voi olla niin? Ei kai luovuus olekaan sellaista kuin joskus ajattelin sen olevan, tai ainakin se on hyvin petollista.
Ehkä vielä joskus.

Luin äsken vähän Galwayn historiaa ja muuta sellaista. Ja tajusin, että vaikka Aran-saarilla on jo käyty ja Cliffseilläkin, on Connemara vielä näkemättä. Toki kahdella ensiksi mainitullakin tulee varmasti siellä asustellessa käytyä uusiksi, mutta innostavaa, että kokonaan uusikin paikka odottaa koluamistaan.

...Ja taas mä olen samassa aiheessa, muissa maisemissa, pois lähtemisessä. Minkäs teet.