Meneminen

En ole tehnyt tänään mitään, en ainakaan mitään merkittävää. Olen cityillyt, lukenut ja nukkunut - en muuta. Menen töihin vasta maanantaina, ja kun oli takana taas kaksi todella lyhyttä yötä, nukuin tänään melkein kahteen. No, sain silmät suljettua vasta aamuyöllä neljän jälkeen, että ei kai sikäli mikään ihme. Mutta kun nukkuu iltapäivään asti, katoaa koko päivä jonnekin. Ei oikein jaksa yrittää mitään, kun kello kuitenkin on jo niin paljon. Ja sitten vain vetelehtii koko päivän. Ja sitten on sellainen olo, että hukkaa jotain. Mitä? No aikaa kai. Sinänsä kyllä typerä tunne, kun kai sitä nyt välillä voi laiskotellakin. Mä vain alan aina potea jotain kummaa syyllisyyttä tällaisista päivistä; aivan kuin tuhlaisin jotain tärkeää. Yhdestäkin tällaisesta päivästä tulee sellainen olo kuin saamattomuutta olisi jatkunut jo pitkäänkin, mikä on tietysti ihan hullua, kun eihän asia ole niin. Mähän olin juuri vajaan viikon matkalla Dublinissa, ja sieltä palattuani ehdin olla tunnin kotona ennen kuin lähdin kaverin kanssa viihteelle. Joten eipä tässä kai kamalasti tule elämää hukattua vaikka nyt yhden perjantain vetelehtisinkin kotona. :)

Mulle on kyllä tyypillistä se, että ns. menovaihe jää päälle. Enkä nyt tarkoita pelkästään mitään baareissa juoksemista, vaan kaikkea muutakin menemistä; reissaamista, ulkona syömistä, kaikenlaisia illanviettoja, leffaan menoa... Kun sitä kaikkea on tehnyt paljon, on vaikea olla paikoillaan. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että olen suhteellisen menevä tyyppi ihan muutenkin. Levoton, se lienee oikea sana. Usein vain tuntuu siltäkin, että pitäisi tehdä jotain, pitäisi mennä jonnekin, vaikkei edes tiedä, mitä ja minne. Ja sitten sitä ahdistuu kun ei keksi tähdellistä tekemistä tai ei vain ole mahdollisuuksia toteuttaa niitä juttuja. Tiedän että näin syksyllä on pakko rauhoittua ja oppia olemaan kotonakin, kun ei sitä rahaakaan loputtomasti ole, ja lokakuun alusta täytyy keskittyä opintoihin. Ei se silti helppoa ole.

Meneminen vain on kivaa. Viikonloppureissut toiseen kaupunkiin, junamatkat, ulkomaille reissaamisesta puhumattakaan - rakastan sitä kaikkea. Lähdön tunnelmassa vain on sitä jotakin, ja siihen tunteeseen jää koukkuun. Maailman parhaimpiin tuntemuksiin kuuluu se, kun lentokoneen pyörät irtoavat kiitoradasta Suomesta lähdettäessä. Toivottavasti saan kokea sen taas pian.