Niin käsittämättömän paha olo

Eräs ihminen sanoi tänään ajatelleensa monesti, että onko eräs asia mulle kovinkin vaikea. On. Se - ja jokin muukin - on niin v*tun vaikeaa että olen itkenyt tämän illan. Itkenyt ja välillä heitellyt tänne muka jotain kevyttä läppää. Ja jutellut ihmisen kanssa, kuin ei olisi olemassakaan sitä jotain. Mutta se on. Ja se sattuu aivan saatanasti. Pariin tuntiin en ole voinut juurikaan muuta kuin maata ja itkeä. Enkä juurikaan voi nytkään. On ihan niin paha olo, että oksettaa.

Olen olevinani avoin. Olen luottavinani. Vaadin ihmisiä puhumaan. Ja luulen, että tarpeen tullen itsekin voisin. Ja kuitenkin kun se tarve tulee, huomaan itkeväni, yökkäileväni, vapisevani, käpertyväni kasaan - ja lopulta pitäväni aivan kaiken itselläni. Se tekee niin helvetin kipeää, mutten osaa lopettaa.

Haluaisin puhua, haluaisin, että joku siten tajuaisi, mutten osaa, en pysty, enkä lopulta edes usko siihen. Siispä itken silmät päästäni, yksin.

Miksi?

Palaako mikään koskaan ennalleen?

Kirjoitettaessa soi Deep Purple - Sometimes I Feel Like Screaming