Oivalluksia

Oon ollut jo yli tunnin hereillä. Se on outoa. Mutta pakko, koska lähden puolen tunnin päästä torille kuikuilemaan jotain taiteilijatapahtumaa. En siis omaksi huvikseni, vaan työn puolesta. Toisaalta ehkä ihan hyvä treenata normaalihkoa päivärytmiä, sillä maanantaista alkaen joudun sellaista vähän aikaa noudattamaan. Jänskää. Milloinkohan oon viimeksi heräillyt aamulla säännöllisesti töiden tai opintojen vuoksi? Varmaankin kesällä. Onneksi maanantaina käynnistyvä työrupeama velvoittaa raahautumaan toimitukseen "vasta" puoli kymmeneksi. Sitä aikaisempaan en ehkä kykenisi.

Olin liian kauan liikkumatta muuten kuin satunnaisesti. Huomaan sen nyt, kun olen taas aloittanut säännölliset lenkit ja muun fyysisen sähellyksen. Olen kaivannut tätä tunnetta, hienoista lihaskipeyttä, josta tietää tehneensä kropallaan jotain. Yhtenä iltana lenkillä tajusin (taas kerran) että ihmiskeho, omani ainakin, on vain niin tehty fyysiseen pakertamiseen. Voihan sitä tehdä ajatustyötä vaikka kuinka, ja olla luova ja ihmeellinen, mutta vasta pulssin kohotessa, lihaksiston väsyessä ja hengityksen tihetessä tietää todella olevansa olemassa. Se on hieno tunne. Ja siitä saa ihan uskomattomasti voimaa. En ymmärrä, miksi kaikesta tästä huolimatta välillä jätän liikunnan. Jotenkin sitä kai vain lipsuu siihen pisteeseen sairastelun tai muun taukoilun myötä, ja sitten ei enää huomaa itseltään puuttuvan mitään. Kunnes lopulta turhautuu, lähtee lenkille ja tajuaa. Onneksi se tapahtui nyt eikä myöhemmin.

Taidan lähteä talsimaan kohti tur(K)uja ja toreja.