Pääjalkainen

Olen pääjalkainen. Enkä pelkästään genin piirroksissa vaan tosielämässäkin. Oivalsin tämän juteltuani pitkään veljeni kanssa tässä yhtenä päivänä. Koko asia ei olisi edes juolahtanut mieleeni ilman veljeäni joten kiitän häntä sen tiedostamisesta. Joskus näemmä veljeni yltiöpäinen itsensä tarkkailu, analysointi ja muu pohdiskelu tuottaa tulosta josta voi olla hyötyä muillekin kuin vain hänelle itselleen.

Veli puhui siitä miten ihmiset usein käyttävät pelkkää päätään jokapäiväisessä elämässään, arkipäiväisissä asioissaan. Tehdään asioita sen mukaan mitä pää sanoo eikä kuunnella muuta kehoa lainkaan. Omalla kohdallaan hän kertoi tämän näkyvän jo kävelytyylissä: Kun pää on päättänyt mennä johonkin, se ohjaa koko kehoa, eli asento on etukeno. Vartalo jää vähemmälle huomiolle tai täysin huomiotta pään tehdessä päätöksiään.

Huomaan että tätä onkin hieman vaikea selittää järkevästi. Ehkä koko asia ei ole vielä jäsentynyt päässäni niin selkeästi että pystyisin ilmaisemaan sen haluamallani tavalla. Kysehän ei nyt ole siitä, että eläisi järjellä eikä tunteella. Itse elän melko pitkälti tunteella mutta se on eri asia ja tavallaan siinäkin annan pään johdattaa kokonaisuutta; tunteetkin kun sijaitsevat pääkopassa, eivät kehossa. Sama se, toimiiko järjen vai tunteen ohjaamana, mutta huomioon pitäisi ottaa myös se miltä tuntuu kehossa, fyysisesti.

Otetaan esimerkki. Elän äärimmäisyyksissä. Tämä heijastuu vähän joka asiaan, nyt ensimmäisenä tulee mieleen kuntoilu. Kehitän siitä melko helposti jonkinlaisen pakkomielteen. Kun alan kuntoilla, harvoin pystyn lopulta kuuntelemaan kehoani. Tiedostan että liian repivä ei saisi olla ja välillä pitäisi levätäkin. En kuitenkaan noudata tätä ohjetta. Riippumatta siitä, jaksaisinko tosiasiassa vai en, lähden lenkille ja salille. En enää osaa levätä, joka päivä on pakko tehdä jotain. Miksi? Koska pää sanoo niin. Tässä asiassa mieleni ohjaa minua aivan täysin, sysään kehoni toiveet ja vaatimukset sivuun ja annan pään viedä. Koska ajattelen että niin täytyy tehdä, koska tunnen että se on oikein ja hyvin, lakkaan kuuntelemasta fyysistä itseäni. Olen pääjalkainen.

Miksi sitten pääjalkainen, miksei pelkkä pää? Koska pää vie ja jalat tekee, muu keho sivuutetaan. Mihin jäi keskivartalo, miltä siellä tuntuu? Sitä ei oteta huomioon. Tiedän että palottelen tässä ihmisen aika radikaalisti osiin mutta se on tarkoituskin. Niinhän me pääjalkaiset teemme. Emme useinkaan muista olevamme kokonaisuuksia ja näin unohdamme tärkeitä osia itsestämme. Ja se ei ole hyväksi.

Kun on elänyt niin pitkään lähes pelkän pään vaikutuspiirissä, on ehkä vaikea alkaa yllättäen huomioida itseään kokonaisuutena. Aion kuitenkin yrittää. En ole syönyt tänään vielä mitään ja on vähän nälkä. Jos pääni saisi päättää, en söisi vieläkään. Keho on kuitenkin toista mieltä ja pää saakin nyt kuunnella myös sitä. Teen kompromissin ja syön vähän, näin kaikki ovat tyytyväisiä.

Ja nyt lopetan, tämä alkaa kuulostaa jo aivan sekopäiseltä tekstiltä x) No, oli tarkoituskin kärjistää.