Ote omasta blogimerkinnästäni noin vuoden takaa (17.4.2007):
"Aulassa voisi kuvitella olevansa normaalin kerrostalon rappukäytävässä; leveät portaikot, puiset kaiteet. Valkoinen ovi osastolle, siitä mennään. Kynnyksen yli päästyäni katson ympärilleni: Värikästä. Sinistä, vaaleanpunaista, vihreää, keltaista, ruskeaa. Värit riitelevät keskenään mutta samalla jollakin oudolla tavalla sopivat yhteen.
Ikkunat ovat suuret, paljon pieniä ruutuja ja puuta. Verhot ovat pitkät, jäykät ja levolliset. Ne näyttävät siltä kuin pysyisivät aina sileinä. Viherkasveja on paljon ja ne ovat suuria. Kuin viidakko. Nurkassa on rykelmä nojatuoleja pyöreän pöydän ympärillä. Niiden oikealla puolella seisoo jykevästi kolme suorakulmaista pöytää, yksi iso ja kaksi pienempää. Pöydillä on vielä pääsiäiskoristeita: rairuohoa, pupuja ja tipuja. Nekin sopivat tänne.
Pöytien takana on kirjahylly täynnä lehtiä, jo reilusti vanhentuneita. Mutta onko päivämäärillä väliä täällä?
Ja tupakkakoppi, onko sen viihtyisämpää nähty? Paljon lasia ja puuta. Sinne tekisi mieli mennä, ihan vain istumaan.
Yhdellä pöydistä, sillä suurimmalla, on kirja: Minea Walters - Ristiaallokko. Välissä on sanomalehdestä repäisty kirjanmerkki, jollakulla on lukeminen kesken. Jotain sairaalamaistakin: muovikannussa hailakan keltaista mehua, ja vieressä pino pahvimukeja. Se rikkoo idyllin."
-----------------------------------------------------------------------
Meinasin tänään kävellä kauempaa sen rakennuksen ohi, jonka sisätiloista tuo kuvaus on. Mutten kävellyt. Sen sijaan käännyin takaisin ja kuljin tuon rakennuksen luo. Katselin sitä. Muistelin. Sisään en tietenkään voinut mennä, enkä olisi halunnutkaan. Aurinko paistoi samalla tavalla kuin silloin, silloinkin oli kevät. Muistin hyvin tarkasti ensimmäisen käyntini siellä - silloinhan tuon kuvauksenkin kirjoitin. Muistan kaikki seuraavatkin. Muistan hämmennyksen, sekavan mielen, surun. Ja muistan, millaista oli lähteä pois, aina ilman yhtä. Istuin usein pitkään autossa ja itkin.
Siitä on nyt vuosi. Olen tottunut ajatukseen. En joudu enää käymään tuossa rakennuksessa, en ole pitkään aikaan joutunut. En taistele kieltämisen ja hyväksymisen välillä, en kokoa sokkona palapeliä, jota en ymmärrä. Ajattelen paljon muutakin, keskityn moneen muuhun asiaan. Niin teemme kaikki. Emmekä kuitenkaan voi kadottaa tuota asiaa. Jollain tavalla se on läsnä aina: jos ei puheissa, niin ajatuksissa, jos ei suoranaisissa ajatuksissa, niin perspektiiveissä. Ja aina on myös pelko: Mitä jos ei? Sillä vaikka paljon on muuttunut - tietysti parempaan päin - paljon on vielä jäljellä sitä, mikä hermostuttaa, huolestuttaa, jopa kauhistuttaa. Mitä jos ei?
Aina jaksan todeta: Ihminen tottuu, sopeutuu. Elämää ei voi ennustaa. Kupla pysyy, kunnes se puhkeaa. Sitä voi uskoa ja luottaa itseensä ja läheisiinsä, kuvitella joidenkin asioiden olevan muuttumattomia, ehkä jonkinlaisia elämän tukipylväitä. Mutta se matto lähtee helposti alta. Yhtäkkiä on tilanteessa, jollaiseen ei olisi ikinä uskonut joutuvansa, kysymysmerkkien keskellä, side silmillä sitä palapeliä kokoamassa. Eteen tulee käsitteitä, joita ei ymmärrä, katseita, joiden merkityksiä ei käsitä ja yksi kokonainen sirpaleinen maailma. Mitä teet? Alat liittää paloja toisiinsa, hiljalleen, yksi kerrallaan. Ja lopulta totut.
6 kommenttia
Satu
1.4.2008 00:15
Otepa hyvinkin, osittain.
Vastaa kommenttiin
vonStackelbaum
1.4.2008 00:43
Olet oikeassa. Aikoinaan, suuren muuton aikaan, kävimme minä ja perheeni läpi kolmettoista hautajaiset kahden vuoden sisällä. Annus horribles x2.
Silloin, jos milloinkaan opin elämän realiteetit, rakasta kun vielä voit. Huomenna se ON jo liian myöhäistä.
Loppujen lopuksi oli vähällä ettemme itsekin kuolleet kolarissa. Meidät pelasti normaalia tukevampi auto, ulkopuolelta sitä ei olisi Sabeksi tunnistanut, mutta sisällä kaikki oli kunnossa. Vastapuoli oli pykälää painavampi vehje, rikki sekin meni.
Jokaisella on aikansa, itse lohduttaudun (ja pelkään) vanhalla viisaudella: kunhan vaan vanhempien ei tarvitsisi haudata lapsiaan. Silloin sekin tapahtui, useampaankin kertaan. Onneksi yhdet hautajaiset olivat aina hymyilleen läheisen sukulaistädin. Kerrankin pystyi toteamaan että kevyet mullat, myönteisessä mielessä. Hänellä oli aikansa ja hän tiesi sen. Vähän enne hänen poismenoaan oli kiireellä käymässä Kurikassa, ajettuani reilua ylinopeutta vanhainkodin tienhaaran ohi heräsin realiteetteihin ja palasin.
Onneksi palasin, se oli viimeinen kerta kun näin hänet, yhden varaäideistäni. Hän istui keväisenä päivänä laitoksen suojaisella terassilla ja hymyili kuin olisi tiennyt minun poikkeavan. Vietin hänen kanssaan rauhallisen tunnin, tuskin puhuimme vaikka hän olikin erittäin terävä loppuun saakka.Jäi kaunis muisto.
Kioski on kiinni, on pärjättävä näillä eväillä mitkä on jostain saanut mukaansa raastettua. Loppuun saakka.
Vastaa kommenttiin
Satu
1.4.2008 00:49
Vetää hiljaiseksi. Itse asiassa aloin just itkeä. Elämä on mieletöntä, vailla mieltä.
Vastaa kommenttiin
vonStackelbaum
1.4.2008 01:01
Jos itken, niin itken muuten vaan.
Itkusta voi päätellä että ihmisellä on tunteita, itse olen hämmentynyt siitä että niitä tuntuu löytyvän minultakin, ikuisuuksien jälkeen.
Ruma mies ei ketään rakasta, sen sydän on jo kiveä.
Mutta, *lohdutusta sinulle*
Vastaa kommenttiin
Satu
1.4.2008 09:31
No älä mua lohduta - omaa kirjoitustasi itkeskelin. :)
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
5.12.2021 11:03
Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me
Vastaa kommenttiin