Pelkäämisestä

Kerroin kaikesta, mitä pelkään. Se helpotti. Ei pelota enää samalla tavalla, eikä oikeastaan ollenkaan ainakaan just nyt. Tunteidensa jakaminenhan yleensä auttaa, plus vielä se, että tuo ihminen osaa aina ottaa asiat niin, että mieli kohenee heti. Mulla on paha tapa ajatella liikaa, ja siks oliskin hyvä myös kertoa niistä ajatuksista eteenpäin. Nyt olen kokenut voivani tehdä sen. Hassua, miten helppo on puhua peloistaan ja mietteistään ja tunteistaan nyt jo. Olihan meillä aluksi omat vaikeutemme avautumisessa, mutta yhtenä päivänä käytiin asia sitten ihan kunnolla läpi ja sovittiin, että kerrotaan toisillemme jos jokin painaa mieltä. Samalla selvisi sekin, että kumpikin oltiin arasteltu puhua tunteistamme pelätessämme ettei toinen tunne samoin, vaikka sitten tulikin ilmi, että oltiin ihan samoilla aaltopituuksilla kaiken suhteen.

Olen aina sanonut, että olen tunne-, en järki-ihminen. Ja olen sanonut, etten halua järkeillä tunteitani enkä pidätellä niitä. Jos jokin tuntuu käsittämättömän hyvältä, astun epäilemättä jyrkänteeltä. Tiedostan että saatan satuttaa itseni tai sitä toista osapuolta, mutta elämä on liian lyhyt harkintaan ja liialliseen pelkäämiseen. Mutta silti: Kyllä mä pelkään. Pelko ei estä astumasta siltä jyrkänteeltä, mutta on se silti olemassa. Pelkään olla alaston toisen edessä (kuvainnollisesti), pelkään asettua alttiiksi, pelkään ottaa toisen lähelle, päästää elämääni, luopua siitä, mikä kerran oli kokonaan omaani. Pelkään tarvita jotakuta toista, pelkään ahdistumista, pelkään sitä että on me eikä minä. Pelkään monia asioita. Pelko ei saa ylivaltaa eikä ole hysteeristä tai edes kovin suurta, mutta silti se on. Ihmissuhteet eivät koskaan ole yksinkertaisia, ja omalla kohdallani niitä monimutkaistaa vielä tämä ehkä jopa liiallinen itsenäisyys, taipumus ahdistumiseen, semi-erakkous, levottomuus ja moni muu seikka.

Silti mulla on varsin luottavainen mieli. Pystyn puhumaan näistä, koen tulevani ymmärretyksi, mua luetaan välillä jopa pelottavan hyvin. Nyt tulee tahmeaa tekstiä, mutta tuntuu vähän siltä, kuin olisin astumassa sen reunan yli käsi kädessä jonkun kanssa enkä yksin. Kovin helposti en uskaltaisi sanoa rakastuneeni, mutta nyt uskallan. Olen rakastunut. Enkä edes pelkää että jotain katoaa, kun sanon sen ääneen.

(^Minä, joka vasta hiljattain vannoi haluavansa olla yksin sittenkin, vaikka joku sopiva osuisi kohdalle. ;) )

Illan biisi: http://www.youtube.com/watch?v=1a65b9JDG0I