Tik, tak, tik, tak...

Aika käy vähiin. Huominen on vapaapäivä, samoin ylihuominen. Sitten on kahdeksan päivän työputki, neljä vapaata, yhdeksän päivän putki, ja sitten työt onkin tältä kesältä ohi. Samoin oleilu Suomessa. Perjantaina 29. elokuuta poistun maasta. Hitto, kolme ja puoli viikkoa enää. Ja mitä mä olen tehnyt? No en ainakaan suunnitellut saati toteuttanut mitään muuttoasioita, en miettinyt mitä raahaan mukanani ja mitä en, en varmistanut veljeltä että voin majailla sen luona Dublinissa pari yötä ennen kuin pääsen Galwayn kämppään, enkä yhtään mitään muutakaan. Mulla on vain lento varattuna ja maksettuna, samoin se kurssi Galwayssa ja solukämppä siellä. No, ei stressiä. Pääasia että tiedän lähteväni. Pian.

Paluusta ei sitten ole mitään tietoa, eikä muutenkaan siitä, että mitä teen Galwayn osuuden jälkeen. Siellä menee ainakin eka kuukausi, jatkosta en vielä tiedä - voi tietty olla, että olen pidempäänkin. Ei silti hämää yhtään vaikken tiedä asioista; on oikeestaan kiva kun niitä ei ole lyöty lukkoon vaan voin tehdä mitä haluan ja mennä minne se kuuluisa tuuli kuljettaa. Toki tiedän että Corkissa Johnin luona mulle ois aina ovet avoinna, mutta jotenkin se vaihtoehto ei kiehdo. Kaipa siellä jotain viikonloppuja tulee hengattua, mutta en mä saman katon alla halua liikaa majailla. On ollut kestämistä tässäkin nyt, kun se on ollut mun luona. Ei sillä, etteikö tultais toimeen ja etteikö olis ollut kivaakin, mutta en mä ole valmis viettämään näin paljon aikaa jonkun kanssa yhtään pysyvämmin. Ajatuskin ahdistaa.

Haluan että mulla on mun elämä ja sillä sen, eikä niitä tarvi liikaa sekoittaa toisiinsa. Voidaan hengata yhdessä, nähdä toisiamme ja viettää joitakin öitä samassa paikassa, Corkissa ja Galwayssa (tai missä sitten sen jälkeen olenkin), mutta haluan olla ilman sitäkin, aika paljonkin, luulisin. Haluan tutustua paikkoihin ja paikallisiin ja kurssilaisiin ja olla ja mennä, enkä viettää jatkuvasti aikaa J:n kanssa. Sellainen mä olen, ja olen sen tuonut ilmi tuolle miehelle. Ei mua saa kokonaan jos mun kanssa on, ei läheskään, ja se täytyy sitten vaan kestää jos tahtoo olla. Joidenkin on ollut vaikeahko hyväksyä sitä ja sitä faktaa, että mä en tarvitse ihmisiä niin paljon kuin ne monesti toivoisivat. Sanoin Johnillekin, kun se asiasta puhui, että mulle se on enemmän haluamis- kuin tarvitsemiskysymys. Ja miksi se olisi huonompi niin? En mä näe syytä.

Nyt aika käy vähiin Johninkin suhteen, sehän lähtee ens viikon lauantaina. Odotan sitä surulla - koska tulen ikävöimään ja koska tulee olemaan pirun outoa nukkua yksin ja herätä yksin - mutta tavallaan myös jonkinlaisella helpotuksella. Ihan siksi, että tarvitsen aikaa, tarvitsen tilaa, ja kaipaan sitä, että voin mennä töistä kotiin tietäen, ettei siellä ole ketään. Haluan jo palata lenkiltä tyhjään kotiin, tahdon takaisin ne illat jolloin voin lukea ja kirjoittaa ja olla, yksin. Tämä nyt ehkä kuulostaa hyvinkin oudolta rakastuneen naisen puheeksi, mutta en mä osaa itseäni muuten ilmaista. Jos olen jatkuvasti jonkun kanssa, vähän kuin hukkaan itseni. Siksi tämä tällainen suhde on mulle tavallaan hirveän vaikea, kun vaihtoehtoina on olla täysin yksin tai täysin yhdessä. Mieluiten vain näkisin, tapaisin, joitakin kertoja viikossa, ja loppuajan viettäisin yksin. Siksi onkin hyvä, että kun olen siellä Irlannissa, tilanne helpottuu: Me voidaan nähdä viikonloppuisin, ja viikot on mun.

Ahdistus on kuin syödyksi tulemisen tunne, ja haluan välttää sitä. Sillä jos se hyökyy päälle, peli on pelattu ja suhde myös.