Todella kaunis

Tänään oli kummallinen aamu. Exä palasi aikaisin risteilyltään, jonne siis lähti eilisaamuna allekirjoittaneen luota, koskei olisi Tampereelta sinne ehtinyt. Se tuli jo perjantaina, ja perjantai-ilta menikin lasillisen ääressä sekä leffaa katsoen. Eilen olin kiltti ja heitin sen satamaan vaikka olisin voinut nukkuakin. Meillä kun on semmonen keskinäinen yhteistyö- ja avunantosopimus, jota ystävyydeksikin kutsutaan.

Noh, mutta takaisin tähän päivään ja siihen kummalliseen aamuun. Exä siis tuli joskus siinä kahdeksan aikaan. Sen sijaan että uni olisi kutsunut, alettiin höpötellä kaikenmoista, exä sohvalla maaten ja minä parvisängyssäni. Puhuttiin parisuhteista, pääasiassa siitä Kuumasta Puheenaiheesta, miksi joissain suhteissa on niin vähän seksiä. Todettiin, ettei meistä kumpikaan kuulu siihen vähäseksisten ryhmään, sillä libido liitelee melkoisen korkealla, ja se tuli huomatuksi omassakin neljän vuoden suhteessamme. Ei me nyt yhteistä, edesmennyttä seksielämäämme puitu - kunhan tuli siinä seksittömyysasiasta puhuessa sivuttua sitäkin seikkaa, ettei meillä moista ongelmaa ollut.

Seksistä siirryttiin sitten muihin suhdeasioihin, kuten siihen, miten voi tavata jonkun Erityisen. Ja sitten jossain kohtaa jutustelua alkoi exä ensin nieleskellä itkua, sitten kyynelehtiä ihan todella. Kysyin mikä hätänä, se kertoi, ja uskoin sitä. Silti oli kummallinen tunne, että oli muutakin, ja oikeastaan tiedän, että oli. Olen huono kestämään sitä näkyä, kun mies itkee, etenkin, jos tuo kyseinen mies merkitsee mulle jotain. Kun pappa kuoli, yksi surullisimmista asioista oli nähdä isän itkevän, kun exästä erotessani kuulin monesti rappukäytävään asti sen itkevän, kun nykyinen on itkenyt syystä tai toisesta - mulla vain alkaa kurkkua kuristaa ihan tolkuttomasti ja vesi kihoaa omiinkin silmiin. Tiedä sitten, mikä siinä on.

Mutta niin kävi nytkin, ja oikein pahemman kautta. Mieleen tulvi kaikkia vanhoja asioita, vuosien takaisia, ja jostain tuli myös syyllisyys. Olin pitkään hiljaa nieleskellen omaa itkuani, sitten yritin keventää tunnelmaa sanomalla jotain. Kevenihän se, hetkeksi, sitten exä itki taas. Kiipesin alas sängystä ja menin halaamaan sitä, se on totuttu tapa ja auttoikin kai. En kysellyt enempää itkun syytä, koska tiesin. Eikä exä kokenut tarvetta selitellä, koska se kai tiesi, että tiesin.

Voisin sanoa, että maailmassa on vähemmän kuin kourallinen ihmisiä, joille toivon niin kovasti hyvää, että se melkein sattuu. Toivon toki useammillekin, mutta jostain syystä se toivo on kiihkeämpää eräiden kohdalla. Exä on yksi niistä. Eikä ole sitä siksi, että kokisin olevani sille jotain velkaa, vaikka historiamme tunnenkin ja tiedänkin sen aikanani murtaneeni. Vain toivon.

Ja todettakoon vielä sekin, että omalla tavallani yhä rakastan sitä ja tulen aina rakastamaan - samoin tiedän sen tuntevan itseäni kohtaan. Se on kuin joku kumma side. Meillä oli joskus jotain mitä ei enää ole eikä tule olemaan, mutta niin kauan kuin tässä maailmassa hengitän, se tulee olemaan Erityinen Ihminen.
Joku joka antoi mulle kaiken, vaikkei se sitten ollutkaan mulle tarpeeksi.