Tunnepitoista

Tuntuu hirveen oudolta, että nyt on kohta jo heinäkuun puoliväli. Ja tunteet on kanssa hirveen ristiriitaset: Tavallaan toivon, että aika kuluisi nopeasti, jotta pääsisin pian lähtemään pois. Ja toisaalta tahtoisin vielä ottaa kaiken irti Suomen kesästä enkä siis toivoisi sen loppuvan. Jotenkin on niin eri fiilis kuin aikaisempina kesinä; yleensähän oon lähinnä vain ahdistunut ajatuksesta lähestyvästä syksystä. Tää on kaiketi eka kesä, kun tunnen toisin. Odotan lähtemistä, odotan todella. Tuntuu, että tuleva on auki ja täynnä uutta ja tuntematonta, ja se tuntuu ihan hirveän hyvältä. Pääsen pois, muualle, toiseen maahan, vieraiden ihmisten pariin. Vähän jänskättää, mutta enimmäkseen vain kutkuttaa oikein hyvällä tavalla. Seitsemän viikkoa, niin pakkaan kamani ja lähden - paluuliputta. *Huokaisee silleen tositosi onnellisesti*

Ja vielä muuta: Joku on tehnyt tämän ihmisen hyvin hyvin onnelliseksi. Se, että voi puhua jollekin mistä vaan, että voi nauraa sille ja itselleen ja kaikelle, että voi itkeä jos itkettää, että voi rutistaa sitä täysillä ja sittenkin vielä tuntea, ettei pääse tarpeeksi lähelle, että voi vain katsoa sitä silmiin ikuisuuden, että voi luottaa toiseen ja olla onnellinen vain siitä, että saa nukahtaa sen viereen ja herätä sen vierestä...se on Jotain, isolla J:llä. Se osaa koskea allekirjoittanutta just oikein, paremmin kuin kukaan koskaan ikinä, hellästi ja tuhmasti ja joka tavalla, sen kanssa on parasta seksiä ja hiton paljon, haluan sitä jatkuvasti ja tunne on ilmeisen molemminpuolinen. *hengästyy* On vain niin parasta kiihottua jostain ihmisestä koko ajan ja samalla välittää siitä koko kapasiteetilla. En ihan todella tiennyt, että voisin tuntea näin. Ja se on vaan parempaa ja parempaa joka päivä.

Viime viikolla meillä oli joitakin vaikeita päiviä. Sitten se kaikki jotenkin selvisi. Enimmäkseen se kai johtui musta, mun sisäisistä kamppailuistani ja ristiriidoistani. Haluan olla sen ihmisen kanssa, olen koko ajan halunnut. Mutta mulle nämä asiat on paljon monimutkaisempia kuin monelle muulle. Taipumus ahdistumiseen, sitoutumiskammo, itsenäisyys, ailahtelevaisuus, yleinen hankaluus ihmisenä... Mutta kuten sanottu, asiat selvisi. Puhuttiin ja kerroin kaikesta ja kohtasin ymmärrystä ja sain tilaa. Tosiaan, sain tilaa, tarpeeksi, kerrankin.

Ja sitten vielä sunnuntaina muuttui joku muu. Tunnettiin se molemmat. Sunnuntai oli alusta asti erilainen, yhtäkkiä tunsin vielä enemmän ja jotenkin toisella tavalla, paremmalla. Toinen osapuoli tunsi saman. Se sanoikin, että äkkiä joka kerta kun se katsoi mua, se vain tunsi jotain käsittämätöntä.
Sunnuntain jälkeen onkin ollut vielä läheisempää, vielä parempaa, vielä jotain, mitä on mahdoton selittää.

Voiko näin nopeasti muka rakastaa? Kun en mä tiedä, mitä muutakaan tää on.