Tunteet pinnassa

Ihmeellinen päivä. Kävin exän kanssa kahvilla ja sitten juteltiin pitkä tovi tuossa sillan kupeessa. Puhuttiin meistäkin; siitä, miten aikoinaan kävi ja miksi niin kävi, ja mitä kumpikin ajattelee ihmissuhteista yleensä. Pohdittiin ihmisten tunne-elämällisiä eroja, henkistä kasvua, muuttumista, toiveita, ratkaisuja ja tulevaa. Välillä naurettiin, välillä molemmilla oli kyyneleet silmissä. Me ollaan niin erilaisia ja jossain määrin kuitenkin samanlaisia, ja meillä on vahva yhteinen historia. Sen ihmisen seurassa voin olla juuri sitä mitä olen ja se on yksi niistä, jotka mut parhaiten tuntevat. Eikä nytkään tuntunut yhtään kiusalliselta puhua asioista, joiden puiminen lopetettiin kauan sitten.

Puhuin siitä, miten en voi elää kenenkään kanssa ilman sitä suurta ja juuri oikeaa tunnetta, ja puhuin myös siitä, miten joskus pelkään odottavani jotain sellaista mitä ei edes ole olemassa. Exä tunsi mua kohtaan niin, ja mä sitä - kunnes se omalla kohdallani muuttui. Joskus mietin, että miksi? Ja joskus pelkään, että niin tulee käymään aina. Mitä jos olen ihminen, jolle se ei koskaan ole pysyvää, mitä jos se aina muuttuu? Ehkä sitten vanhana ja yksinäisenä tajuan, että olisi pitänyt jäädä hyvän ihmisen luokse, ihmisen, joka rakasti ja jota itse rakastin. Kuitenkin tiedän, etten voisi tehdä niin rikkomatta itseäni vastaan. Niin exäkin sanoi; se että silloin lähdin, oli ainoa vaihtoehto. On yhä. Toisinaan silti toivoisin olevani tasaisempi, selkeämpi, vähemmän levoton, vähemmän ahdistuva. Luulen että sellaiset ihmiset ovat onnellisempia tai ainakin tyytyväisempiä, ja osaavat paremmin iloita siitä, mitä heillä on.

"Elä niin kuin voisit kuolla huomenna katumatta mitään."

En voi elää niin. Kadun jo jotain, ja on asioita, joita saatan katua vastaisuudessa. Kuitenkin katumus koskee ja tulee aina koskemaan tehtyjä asioita, ei tekemättömiä. Parempi kai niin.