Yksin

Kirjoitin pari päivää sitten siitä, miten ainoa edellytykseni parisuhteelle on oikea fiilis siitä vastapuolesta. No, tänään tajusin, ettei sekään aivan riitä. Mä myös toivoisin kovasti löytäväni joskus ihmisen, joka hiukan ymmärtäisi sisintäni ja jonka kanssa en kokisi olevani niin yksin. Toki nämä liittyvät oleellisesti myös yhteen, sillä on aika todennäköistä, etten oikeaa tunneta edes saavuttaisi ilman sitä tiettyä ymmärrystä ja yhteneväisyyttä.

Mä joskus mietin, miten yksin kukakin on. Sitä sanotaan, että vaikka läheisiä ja ystäviä olisi paljonkin, lopulta ihminen on yksin. On ehkä ollut aika, jolloin olin eri mieltä asiasta tai en halunnut uskoa sitä, mutta nykyisin mä kyllä olen hyvin valmis allekirjoittamaan sen. Sitä silti pohdin, onko sen yksinäisyyden määrässä paljonkin eroja. Jos on, niin mä taidan kuulua siihen ryhmään, joka on enemmän yksin kuin monet muut. On niin kamalasti ajatuksia ja tunteita joita en millään pysty selittämään, ja kun joskus toimin niiden pohjalta tai edes yritän tuoda niitä ilmi, herätän kummastelua ja ymmärtämättömyyttä. Enkä mä toki siitä ketään syytä; tuo ymmärtämättömyys kun ei ole suvaitsemattomuutta, vaan ihan puhtaasti sitä, ettei joku vain käsitä. Ei sen vuoksi voi syyllistää.

En tarkoita, että aina kokisin olevani yksin tai yksinäinen. Tietenkään en ole. Voin olla hyvinkin syvässä yhteisymmärryksessä ja samalla aaltopituudella jonkun tai joidenkin kanssa, mutta sitten on myös paljon asioita ja aikoja, jolloin kukaan ei tunnu pääsevän sisälle minuun, ei vaikka yrittäisikin, ei vaikka yrittäisin päästääkin. Joskus se on parempikin niin - jotkut asiat on hyväkin pitää itsellään eikä toki kaikkea voi eikä tarvitsekaan jakaa. Mutta joskus myös toivoisin, että joku ymmärtäisi, ihan oikeasti tietäisi, mitä tunnen. Ettei olo jäisi jotenkin niin vaillinaiseksi.

Oikeastaan turhauttavinta on se, kun joku sanoo ymmärtävänsä, mutta kaikesta - lausutuista sanoista, eleistä, ilmeistä - näkee, ettei se oikeasti tajua ollenkaan. Siis voi kyllä uskoa ymmärtävänsä, mutta menee harhaan silti. Näin käy usein, enkä mä silloin yleensä kovin kauaa jaksa yrittää selittää. Selvä ymmärtämättömyys on parempi kuin luultu ymmärrys. Muistan erään kesäisen yön jolloin olin tutun luona, ja kun se oli jo nukkumassa, aloin ahdistua eräistäkin asioista ja sitten itkeäkin. Menin sen ovelle ja kysyin, saanko tulla viereen nukkumaan kun on niin paha olla. Se ihminen on tuntenut mut niin kauan, että vaikkei tajunnutkaan, mistä on kyse, se vain otti viereensä ja piti kiinni. Ei kysellyt, koska kai tiesi, ettei käsittäisi. Ja se oli hirveän helpottavaa. Muistelen sitä lämmöllä vieläkin.

Tunnen ihmisiä, joiden tunnetiloille on selkeät syyt. Ahdistus, masennus, vapautuneisuus, suru, haikeus, toiveikkuus...kaikki selittyy jollain. Joskus toivoisin itsekin kuuluvani niihin ihmisiin. Ettei olisi niitä epämääräisiä tunnetiloja joiden syitä ei pysty osoittamaan, ei ainakaan muille kuin itselleen. Aloin kai pohtia koko asiaa äsken kun itkin. En olisi koskaan pystynyt selittämään kellekään, mitä itken.

Takaisin pääpointtiin: En odota tapaavani ihmistä, jonka kanssa en koskaan tuntisi olevani yksin. Sellaista ei kai kukaan voi edes vaatia. Mutta antaisin aika paljon, jos joskus löytäisin ihmisen, joka näkisi edes osan sisimmästäni, siitä varjoisammasta puolesta. Ja jonka kanssa kokisin olevani ihan vähän vähemmän yksin.