Teoriasta totuuteen

Jee, joku voitti ja joku hävisi. Naamakirja on tukossa näennäistietäjien valitusta perussuomalaisten tuloksesta ja itkua on jo sillä tasolla että meinataan muuttaa maasta. Mutta....

Oikeasti, mikä muuttui? Minä en keksi mitään olennaista. Ero edelliseen hallitukseen tulee olemaan naamat jotka pelaavat omaan pussiinsa ihan niin kuin edeltäjänsäkin. Kansan politiikkaa on harjoitettu viimeksi joskus 80-luvun alussa. Sen jälkeen koko homma on ollut puhtaasti sitä että jakkupukuiset ja Dressmanin alennuspuvuissa pyörivät ihmiset ajelevat taksilla ympäriinsä, lupailevat asioita joista heillä ei ole toteutuksen puolesta mitään aikeita muuten kuin niiltä osin jotka hyödyttävät heitä itseään, pelaavat itselleen hyväpalkkaisia suojatyöpaikkoja lahjuksina joidenkin asioiden ajamisesta ja sitten tekevät näitä töitä silloin kun pitäisi ajaa maan asioita. Tätä oli edellisellä ja sitä edellisellä kaudella, tätä on tälläkin kaudella tiedossa. Jotkut idealistit ajavat ulkomaalaisten asioita suomalaisten kustannuksella, mutta kukaan ei aja suomalaisten asiaa. Whoppidoo. Ja tästä nyt sitten on noussut älytön haloo.

Miksi?

Tuudittuuko ihminen oikeasti lepoon kun eduskunta on täynnä tyyppejä jotka vaikuttavat ja varmaan ovatkin fiksuja mutta eivät saa eivätkä edes halua saada mitään konkreettista aikaan? Miten ja miksi tämä tila muuttuu jos sinne menee ihmisiä joilla ei ole mitään käsitystä mistään mitä siellä edes voisi tehdä? Käytännössähän kansalaisen kohdalla kyse on plus-miinus-nolla-tilanteesta. "Eliittiä" voi kyllä harmittaa. Tuleva hallitus tuskin ajaa edes heidän asioitaan muiden kustannuksella kuten edelliset 5-6 tekivät.

Tässä hallituksessa on yksi hyvä puoli. Se on arpakone. Edellisten hallitusten päätökset olivat isoissa asioissa kaikki syvältä. Oli hyvin lähellä ettei suomesta tehty ihan oikeasti koko muun maailman sosiaalitoimistoa ja tämä ei ole edes pahimman pään aivopieruja mitä siellä tuotettiin. Kun ennen voitiin luottaa siihen että alamäkeen mennään asiassa kuin asiassa, nyt meillä on mahdollisuus saada maan asioita ajettua vahingossa.

Loppupeleissä tämä oli siis hyvä asia. Ihmisten pitäisi heitellä hattuja ilmaan ja huudella kannustushokemia sen sijaan että itketään kuinka kouluttamattomat tolvanat saivat valtaa. Ihan noin vihjeenä, jos edellinen poliittinen päättäjäkunta olisi hoitanut hommansa oikein, näin ei olisi käynyt. Tämä on nyt seurausta siitä, että edellisen äänestyksen aikaan kansa mokasi valintansa. En sano että tämä olisi parempi muuten kuin tuon arpakoneominaisuuden takia, mutta tämä on seurausta siitä mitä kävi viimeksi. Sitä saa mitä tilaa.

Itse meinaan jatkaa elämääni kuten ennenkin. Minulle kun kirjaimellisesti mikään ei muuttunut. Asiakkaani ovat edelleen samaa materiaalia kuin ennen. Hyvällä tuurilla tulevan 4 vuoden aikana joku ymmärtää työntää meidän romanikerjäläisten rikollisjoukon rajan yli takaisin kotimaahansa mutta muuten mitään muutosta ei ole luvassa...

Kaikki valmiina HEP! Nyt se alkoi! Hullut päivät! Jee! Niinq daa hei.

Kulutusjuhlien arkkimalli toteutuu tänäkin vuonna viikolla neljätoista, siis nyt. Keltaista on taas joka puolella. Selattuani kekkereiden lehdykkää, on pakko todeta ettei tänä vuonna ole myynnissä mitään mistä haluaisin maksaa rahaa. Alennukset sinällään eivät ole huonoja. Listassa ei vain ole mitään sellaista joka olisi minun näkökulmastani ostamisen arvoista.
Nyt on ehkä hyvä muistaa, etteivät ihan kaikki tuotteet ole lärpäkkeessä. Aistin perinteisten *mokkasuukkojen saapuvan taas talouteen pilaamaan diettiäni muutamaksi päiväksi. Myöskin harkitsen vakavasti vihdoin sen piirtolevyn hommaamista. Ne kun ei nykyään nekään maksa maltaita ja harrastelija pärjää "lelullakin".

Kun kaikki aina kiroilevat sitä miten syvältä on käydä näissä alennushelveteissä, varsinkin Stockmannilla, kun tavara on mitä on ja ihmisiä on suorastaan saatanasti, minä olen eri mieltä. Ensinnäkin jos tuollaisissa tulee kuuma niin se on ihan oma vika, kukaan ei käske kantaa koko talvivaatevarastoa mukana ja käyttää niitä sisätiloissa. Toisekseen joo, ihmisiä on paljon, mutta oli tungos mikä tahansa pitää ihmisellä olla henkilökohtaisessa arviointikyvyssä vikaa jos lähtee sellaiseen kiireessä säntäilemään. Ei ole ihme jos menee hermo kun koittaa tehdä uutta 100m maailmanennätystä radalla joka on täynnä ihmisiä. Ennen kaikkea mielestäni nuo ovat viihdyttäviä tarkkailuympäristöjä. Paljon ammattilaispainia viihdyttävämpää on katsoa kahden eläkeläisen eeppistä taistelua rintaliivilaarilla kun kumpikin puhisee raivon vallassa yrittäen löytää toista ennen ne kokonaisen euron normaalia hintaa halvemmat oikean kokoiset rintaliivit. Parhaassa tapauksessa molemmat tarraavat niihin samaan aikaan ja ollaan heti ihan toisenlaisessa mutta aivan yhtä viihdyttävässä tilanteessa. Kaikki muistavat ne sukkamainokset jossa kaksi terrieriä käyttävät sukkaa oman vetokilpailunsa köyden korvikkeena. Nyt ajatelkaapa että terrierit ovat kiukkuisia tätejä, sukka on 1 kpl. mummorintsikoita ja ympäristö tupaten täynnä oleva kauppa. Armageddon aint' got shit on this! :D

Kyse on siis asennoitumisesta, ei siitä että systeemi olisi huono tai olosuhteet hankalat. Tämä on taas sitä elämisen taitoa jossa jokainen meistä "feilaa" aina ajoittain. Maailma kun ei muutu mieleiseksi vaikka sitä vihaisi miten paljon tahansa. Pitäisi löytää ne hyvät jutut josta iloita niiden varmasti löytyvien huonojen juttujen suremisen sijasta. Sen sijaan että hajoilisin omaan turhautumiseeni massojen keskellä, minun valintani on huvittaa itseäni massojen turhamaisuudella.

* Siis kahvinmakuisten NEEKERIN suukkojen. Niitähän ne on vaikka laatikossa onkin nykyään poliittisesti korrekti teksti jonkun munattoman mediakriitikon perusteettoman leimapelon takia. Odotan vieläkin sitä päivää että maassa päättävät elimet tajuavat, että neutraalit etnistä alkuperää kuvaavat sanat ovat tasan yhtä pahansuopia ja ivallisia sanoja kuin vaikka homo- tai heteroseksuaali. Ei, "neekeri" ei edelleenkään ole rasistinen sana vaikka joku vasenkätinen viherppiiperö-kieliNAZI jo ehti ajatella että "nytpä pääsen vetämään sen rasistikortin esiin". Et pääse, taaskaan, senkin putkisierainlepakko! Tässä maassa on edelleen sananvapaus etkä sinä ole se ihminen joka sen kielellisen ilmaisun korrektiuden määrittää. Sen määrittää ilmaisun tarkoitus ja asiayhteys.

PS: Tuollaiset paikat ovat taskuvarkaiden leikkikenttiä. Jos et pidä käsilaukkuasi kiinni tai lompakkoasi muuten hyvässä jemmassa ja se häviää, vika on itsessäsi.

Edellisen merkinnän lopussa tuli mieleen keskustelu joka jätti lähtemättömän vaikutuksen joidenkin ihmisten ajatusten syövereistä. Koska keskustelu oli niin hedelmätön, otan se uudelleen esille silkkaa *ittumaisuuttani. :)

Keskustelun aiheena oli siis isyystestit ja se, onko miehellä yhtäläinen oikeus tietää olevansa lapsen biologinen vanhempi kuin naisella. Nyt kaikki huutaa yhteen ääneen "ON"! Olen samaa mieltä, mutta onko se oikeus sittenkään yhtäläinen vai ei ja kenen mielestä on, kenen mielestä ei? Lakihan sanoo, että tietynlaiseen suhteeseen syntyvä lapsi on automaattisesti juridisesti naisen kumppanin oma. No, kun ruvetaan tekemään DNA-testejä niin laki muuttuu vitsiksi ja raadollinen todellisuus astuu esiin. Koomista on se, että samalla kun melkein jokainen huutaa isän tidonsaantioikeuden puolesta, melkein yhtä moni huutaa sitä vastaan kun muistaa, että ainoa tapa isälle tietää edes kohtuullisen varmasti että lapsi on hänen, on se isyystesti.

Varsinaisen keskustelun aikaan jaksettiin kaivaa netin syövereistä liuta tutkimuksia siitä, kuinka moni "isiensä" tunnustamista lapsista on suhteen ulkopuolella alkuun pantuja. Nyt en jaksa kaivaa niitä tutkimuksia esiin, mutta muistan varovaisimmaksi arvioksi 10% ja rohkein arvio oli noin 30%. Puhutaan vaikka kätevyyden vuoksi 15% koska se on hiukan mediaanin alle sijoittuva mukava luku eikä ehkä aiheuta niin paljon kiukuttelua lukijoissa kuin vaikka 25%.
Samalla kun "vähintään" 10% lapsista, oletettavasti noin 15% on jonkun toisen kuin "isänsä" siittämiä, tiedämme että noin 50% kummastakin sukupuolesta on pettänyt yhtä tai useampaa kumppaniaan elämänsä aikana. Luku perustuu kyselytutkimukseen ja siis siihen, että kysymykseen vastaava ihminen myöntää tehneensä niin vaikkapa puhelimessa suoritetun kyselyn puitteissa. Jos ollaan ihan rehellisiä niin kyllähän jokainen tajuaa ettei luku ole kuin heikosti suuntaa antava. Todellinen prosentti on varmaankin jossain 70% hujakoilla, omasta mielelestäni ei olisi ihme vaikka se olisi suurempikin. Puhutaan nyt kuitenkin siitä 50% jälleen koska se on kiva luku ja se "tiedetään" todeksi.

Ok, eli 50% pettää jossain elämänsä vaiheessa, 15% lapsista on jonkun muun kuin "isänsä" lapsia, isällä on oikeus saada varma tieto siitä että on lapsensa biologinen isä mutta isyystesti on iiiso nou-nou. Tämä oli sen keskustelun lähtöasetelma. Hedelmällinen maaperä verbaaliselle päähänlyöntimatsille, sano.
Syy sille miksi isyystesti oli paha juttu varsinkin naisten mielestä oli se, että se on kuulema jonkin sortin epäluottamuslause. Ok, voin ymmärtää tämän koska testissä tavallaan kyseenalaistetaan se, onko lapsen isäksi ilmoitettu mies lapsen oikea isä vai ei. Jos ilmenee ettei mies ole lapsen isä, nainen jää kiinni pettämisestään, todennäköisesti suhde on sitten siinä ja lusikat jakautuvat omiin kasoihinsa. Tämä on myös pääsääntöisesti meidän maamme naisille ja osalle miehistäkin sen tason kolaus egoon, että oli testin tulos mikä tahansa niin ero siitä seuraisi. Melkoinen riski naiselle. Kuitenkin näiden samojen ihmisten mielestä miehellä on se tiedonsaantioikeus. Hienoinen ristiriita on kenties havaittavissa? Mies saa tietää, mutta jos saa tietää niin suhde oli sitten siinä. Mitä?
No, mikä se tapa jolla mies sitten sen tiedon saa on jos ei isyystesti? Jokainen kuvittelee nyt sellaista huonoissa komedioissa ilmenevää puujalkavitsin punch line:ia edeltävää sirkusrumpujen pärinää. Vastaus on, TRTTRTRTRRTRTR, "koska nainen sanoo miehen olevan lapsen isä", TSH-BA-DUM-TSH.

50% pettää, 15% lapsista ei ole väitettyjen isiensä ja mies tietää olevansa isä koska nainen sanoo hänen olevan lapsen isä? Juuri nyt olen aivan käsittämättömän iloinen ettei maan oikeuslaitos toimi tuolla periaatteella. Ok, meillä olisi toki kivat rikostilastot kun rikoksesta vangittu pääsisi sitten joka kerta vapaalle sanottuaan "en se mä ollu" ja virkavalta uskoisi sen sokeasti. Yhteiskunnallisesti se olisi kuitenkin käsittämättömän typerä tempaus. No, ehkä olemme kaikki sitä mieltä että "koska mä sanon niin" on naurettavan typerä argumentti oikeastaan ihan mihin tahansa asiaan. Se toimii lasten ja muiden rajoittuneen käsityskyvyn omaavien ihmisten kanssa, mutta normaalien aikuisten keskuudessa tuolla menestyy aika heikosti. Muun hyvän lisäksi tämä tarkoittaisi kärjistettynä sitä, että nainen voisi hommata lapsen kenen tahansa kanssa ja nimetä tälle kenet tahansa isäksi. Arvatkaapa rakkaat kanssaihmiset miten paljon esimerkiksi Donald Trumpilla olisi jälkikasvua elätettävänä jos tämä oikeasti toimisi "koska mä sanon niin"-periaatteella.

No, olemme tilanteessa jossa mies kyllä saa oikeuden tietää olevansa lapsen isä, mutta jos hän ei lähde numeropeliin mukaan mutu-periaatteella "on se mun ku toi sano niin", niin hän menettää todennäköisesti parisuhteensa ja hänen toimimisensa isänä vaikeutuu huomattavasti.

Tähän on olemassa ratkaisu, mutta se voi tulla vain valtion päättävien elimien päätöksenä. Nythän testiä kysytään "isältä" lapsen äidin läsnäollessa. Ihan helvetin typerä juttu. Jos haluaa säilyttää suhteensa niin sanoo "ei" halusi sen testin tai ei. Tähän tekohengitykseen voi vielä vaikuttaa ihan sairaalan henkilökunnan yhteisellä päätöksellä siten, että kysytään asiaa silloin kun lapsen äiti ei ole läsnä ja annetaan tuloksetkin siten, ettei äiti ole läsnä. Se valtion päätöksellä tehtävä oikea ratkaisu olisi kuitenkin se, että pistetään isyystesti synnytyksen pakettiin pakollisena osana. Näin isä saa tietää olevansa isä eikä kyse ole epäluottamuslauseesta. No, eihän se muutenkaan ole epäluottamuslause muille kuin niille joilla on jotain salattavaa.
Itse suhtaudun tähän samoin kuin puhelimeeni. Jos joku kaivelee sitä luvatta, suutun, mutta jos seurustelisin ja emäntäni pyytäisi saada nähdä tekstiviestini ja soittotietoni niin toki antaisin ne nähtäviksi kun kerran ei ole mitään salattavaa. Mielestäni kyse ei ole tämän kummoisemmasta asiasta sen isyystestinkään kanssa. Jos siitä tulisi tapa niin ehkä joutuisi avautumaan asiasta. Jossakin on vikaa jos se puhelin pitää saada koluta tasaisin väliajoin tai isyystesti tehdä useampaan kertaan että ollaan tyytyväisiä tulokseen...tai no, ehkä parempi ilmaisu olisi "hyväksytään tulokset".

Tässä vaiheessa on todettava että oli siinä keskustelussa mukana joku(nen?) nainen joka asennoitui asiaan tyylillä "tedään testit niin eipähän tarvitse sitten myöhemmin arpoa" ja toinen oli sitä mieltä että onhan se testin tekeminen ikävää mutta jos se täytyy tehdä niin se tehdään ja sen jälkeen homma jatkuu niin kuin ennenkin. Hatunnosto näille kahdelle joiden järki riitti katsomaan asiaa myös miehen näkökulmasta.

Nyt jos olen missannut jotain ja sen isyyden voi selvittää täysin tai lähes varmasti jollakin tavalla joka ei sisällä DNA-testiä, niin valaiskaa ihmeessä. Olen kiinnostunut kuulemaan uusista asioista. Pyydän kuitenkin ettei tänne enää kommentoida jos ei ole jotain oikeaa sanottavaa asiaan. Asiallinen kritiikki on toki tervetullutta, mutten jaksaisi alkaa taas lukemaan mitään epätosia ilmoituksia seksuaalisesta suuntautumisestani tai muuta säälittävää vinkumista.

Olen viime aikoina törmännyt toistuvasti jännittävään ajatusmalliin. Ajatusmallin mukaan ajattelija itse voi vaatia toisia toimimaan tietyllä tavalla tai kieltää heitä toimimasta jollain tavalla, mutta hän itse voi tehdä mitä vaan vieläpä niin, että vika on aina jossain muualla kuin henkilössä itsessään. Jotenkin tuntuu etteivät ihmiset ole enää omasta mielestään vastuussa tekemisistään ja niiden seurauksista silloinkaan kun niistä koituu harmia muille. Voisin luetella tähän varmasti kymmeniä eri skenaarioita joissa tämä on tullut ilmi, nopeasti laskin heti 2 kuukauden sisään yli kymmenen tällaista kohdalle osunutta, mutta lienee tarpeeksi jos annan pari esimerkkiä.

Aiemmin kirjoitin siitä, kuinka pomoni oli vetänyt tooodella lahjakkaan lapsetuksen päälle ja alkanut kiukkuamaan minulle siitä etten ollut ilmoittanut hänelle että olen vapaalla sinä ja sinä päivänä. Vielä suurempi paha oli kuitenkin etten ollut tehnyt selvitystä siitä miksi en ole ollut töissä vapaa-ajallani. Hänen avautumisensa kaatui sitten tehoissaan siihen, että hän on ollut tietoinen työvuoroistani ja itse kussut omat hommansa joten edes moraalista ilmoitusvelvollisuutta minulla ei sitten ollut vapaitteni suhteen. Muutenkaan en ole yksityiselämästäni selvitysvelvollisuudessa kenellekään työpaikalla. Tämä velvollisuusasia toki olisi koskenut vain minua eikä ketään muuta työntekijää työpaikalla. On hyviä johtajia ja sitten on niitä jotka luulevat tittelin tekevän heistä johtajia. Selvästikään tämä ei ollut sellainen hyvä versio.
Toisena esimerkkinä on liuta ihmisiä joiden mielestä he eivät ole mm. vastuussa sanomisiensa seurauksista. He saavat yrittää haukkua ja alistaa verbaalisesti kaikkia ympärillään, mutta annas olla kun sanot vastaan tai lähdet samalle linjalle heidän kanssaan niin olet välittömästi maailman pahuuden ruumiillistuma. Hupaisaa on se, että näillä ala-asteelle henkisen kypsyytensä kanssa jääneitä ympäröi joukko bändäreitä. Ymmärrän kyllä heidän kiukkunsa jonkun sanoessa vastaan. Ei ole kivaa kuvitella olevansa oikeamielinen sellaisella asteella, että on suorastaan virheetön omissa silmissään jonka jälkeen joku osoittaa sormella sitä muuten kiiltävässä egossa kelluvaa mustaa paisetta sormella ja kysyy "mikä toi on". Olen havainnut näkökentässä tästä tuplastandardityperyydestä uuden alalajin. Kun kyse on tunneasiasta, ongelman toiminnallaan aiheuttanut henkilö vetoaa järkeen ja vastaavasti järkiasioissa tunteeseen. Luonnollisesti kuvioon kuuluu muiden mollaaminen siitä, etteivät he tee samoin, samoin päin ja samoissa tilanteissa missä hän itse niin tekee. Nerokasta sinällään. Kaikki perustelut ovat valideja silloin kun tämä ihminen itse käyttää niitä tai ne toimivat hänen edukseen, mutta muuten ne eivät ole sallittujen argumenttien joukossa.

Ilmeisesti minussa on jotain taipumuksia sadismiin koska en voi väittää ettenkö nauttisi siitä, että pääsen osoittamaan sormella sitä heidän egonsa syöpää jonka he ovat niin kovasti koittaneet unohtaa hokemalla ettei sitä ole olemassa. Jostain syystä tämän asian tuoma ilo kasvaa sitä mukaa mitä jossain hierarkia-asteikossa korkea-arvoisemman tyypin virhettä saa osoittaa sormella. Ei silti, on se vaan silkkaa hunajaa päästä nöyryyttämään ihan tavallista ihmistäkin hänen omalla aseellaan jota hän on juuri itse käyttänyt jotain vastaan. Oman toimintani logiikka on kuitenkin siinä, että pyrin välttämään viimeiseen saakka niiden tilanteiden aloittamista. En siis itse oksenna mitään "vitu homoooooo"-juttua kenenkään päälle vaan odotan että se vastaava juttu tulee jonkun muun suusta.
Kauan sitten, ja nyt puhutaan yli 20 vuoden takaisista tapahtumista, eräs ystäväni opetti ettei ole järkeä aloittaa tappeluita, olivat ne sitten verbaalisia tai fyysisiä. Siinä ei ole mitään kunniaa vaan kyse on puhtaasti ylpeydestä ja sen tuomasta sokeudesta omalle toiminnalle. Ajatus pitää edelleen. "Taistelun" on hävinnyt se, jolla ensin lähtee lapasesta. Kun homma menee asiattomaksi, huutaminen alkaa tai nyrkit alkavat heilua, homma on silloin hävitty. Joo, en ala väittämään että pystyn aina itse pysymään tässä ajatuksessa. Joskus jonkun typeryys tai välinpitämättömyys menee sellaiselle tasolle että oma dialogin puolikkaani alkaa jo tavalla jolla häviän "pelin". Yleensä se kuitenkin onnistuu, siis asiallisen linjan pitäminen tarpeeksi kauan jotta asia joko ratkeaa jomman kumman myöntäessään virheensä tai sitten vastapuolella menee kuppi nurin. Yleensä se on tämä jälkimmäinen vaihtoehto, valitettavasti.

Nyt kun asiaa ajattelee, eipä tässä omassakaan linjauksessa ole mitään kunniaa. Minusta nyt vaan on mukavaa pistää ihminen nielemään itse jakamansa paska. En kyllä koe tästä mitään ylpeyttäkään. Ehkä tämä on verissä jollain tasolla. Saanhan minä palkkanikin siitä, että ikävät ihmiset saavat sanktionsa. :)

Tästäpä tuli mieleeni eräs loistava pitkä keskustelu jossa molemmilla puolilla homma lähti ihan täysin rukkasesta ja toisen puolen tuplastandardit pääsivät oikein tosissaan esille. Muistan sen keskustelun varmaan hautaan saakka. :D Taidanpa aloittaa siitä aiheesta seuraavaksi.

Joo, päätin nollata musiikkikirjastoni ja kasata sen uudestaan hieromalla kaikki CD:ni sinne ns. laatuhävikittömällä formaatilla. 155 purettua levyä myöhemmin näen edessäni muutaman platan joita musiikkiohjelmani ei tunnistanut ja Andreas Johnsonin Liebling-albumin. Huomaan miettiväni että miten helvetissä käsiini on ajautunut tuo ja muutama muu aivan järkyttävää aamiaispoppia sisältävä kiekko joiden hallussapidosta pitäisi olla laissa säädettynä minimirangaistuksena vähintään rautaneitsyt tai elävältä polttaminen, hitaasti.

Eniten tässä hämmentää se, että muutama levy jotka tiedän omistavani puuttuvat ja tiedän 100% varmana faktana etten ole maksanut minkään maan valuuttaa näistä hirvityksistä. Missä esimerkiksi ovat mun Panteran levyt, Cowboys from Hell, Far Beyond Driven, The Great Southern Trendkill?!? Miksi mulla on levyhyllyssä niiden sijasta tällaista paskaa?!? Bonuksena olin unohtanut ostaneeni joskus Danzigin Mother-sinkun. Edes jotain positiivista yllätyksellistä tässäkin.

Persesaatana.....

Joo, pitää alkaa kaivelemaan ettei se korttitalo jota mielenterveydeksi kutsutaan singahtaisi taivaan tuuliin ihan vielä tänään. Onneksi on Spotify...

Joo, tänään kävi näin ja heti aamusta. Tuossa aiemmin on ollut puhetta kuinka nykymaailmassa mies ei saa edelleenkään kokea surua kuin äärimmäisissä tilanteissa...tai yhtään mitään muutakaan vähemmän itsetuhoisia negatiivisia tunteita. Kun otin provona kannan, ettei mies saa niin tehdä ja perustelin sitä sitten muille jotka olivat eri mieltä hyvin pitkälle poikkeuksetta, en koskaan kuvitellut että olisin ollut tietämättäni oikeassa.
Eräs tuttu päätti yleisesti todeta että häntä sapettaa tietyntyyppinen toiminta naisilla joihin hän on hiljattain elämänsä polulla törmännyt. Jutun sisäistettyäni voin kyllä myöntää että samassa tilanteessa oma purkautumiseni tuskin olisi sen lievempi, kohtalaisen ikäviä ja ennen kaikkea selkärangattomia temppuja kun nämä naiset ovat tehneet. Ei siinä, miestä vituttaa ja hän purkaa pahaa oloaan tavalla joka varsin terapeuttinen, ei aiheuta pahaa oloa kenellekään ja on ylipäätään varsin harmitonta.
Se, mitä tästä seurasi, sai minut ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuijottamaan jotain ihmisluonnon ilmiötä täysin sanattomana. Avautuminen saa osakseen kommenttia vain naisilta, ensimmäinen näistä oli kehotus muille ampua kommentoijaa itseään päähän jos hän joskus alkaa valittamaan kuten avautunut mies ja loput kommentoineet naiset komppaavat ensimmäistä.

Kertokaa joku, mitä juuri tapahtui? Minä kun en ymmärrä. Ensin huhuillaan kovaan ääneen kuinka miehellä on oikeus tuntea pahaa oloa ja näyttääkin sitä jos se ei ole vahingollista muille ja sitten kun näin tehdään niin sanotaan että samassa tilanteessa nainen ammuttaisi itsensä. Ihan hienoinen ristiriita kahden linjauksen välillä.

Koin pitkästä aikaa lähes sokaisevan pettymyksen ihmisiin, tai muutamaan ihmiseen. Minä kun kuvittelin ihan oikeasti että nämä emännät ovat tuollaisen yläpuolella ja vieläpä hyvän matkaa. Vaan ei. Ja näin, olemme pohjustuksen jälkeen otsikon aiheessa. Minua harmittaa, koska odotin parempaa näiltä ihmisiltä kuin mitä he pystyivät lunastamaan ja tiedostan tämän hyvin selvästi. Vika ei siis sinällään ole heissä, he ovat mitä ovat. Syy omaan hetkellisesti negatiiviseen mielentilaani on omissa itse muodostamissani odotuksissa. Siinä, etteivät ne toteutuneet. Ei silti, on mun mielestä kohtuuttoman luokatonta heittää tuollaista kommenttia kenelle tahansa. Aistin siis pettymyksiä asian tiimoilta jatkossakin.

...ja nolaa itsesi. Joo, näin tein ja veivasin kilpailevalle sivustolle sellaisen...ne kutsuu sitä siellä kai deittiprofiiliksi. Periaatteessa vastaava kaavake kuin tämän puljun normaali profiilin pykäämiseen tarkoitettu vastaava + vähän lisämausteita horoskooppien ja muiden epäolennaisuuksien muodossa. Sinälläänhän tuossa ei ole mitään noloa. Kyse on vain nykypäivän kiireisten ihmisten kanavasta tavata uusia ihmisiä. Se kuittailun määrä mikä tuosta kuitenkin seuraa on ilmiömäinen jos joku omista tutuistani tuon sieltä bongaa. :)

Eniveis, olen aina ollut vähän sitä mieltä, että nämä tämän tyyliset palvelut vääristävät entisestään jo naurettavan suurta epätasapainoa miesten ja naisten keskinäisen kysynnän suhteen. Naisena pitää oikeasti omata aika huonot olosuhteet ja kertoa niistä avoimesti ettei kukaan kiinnostu. Miehenä taas...no...sanotaan vaikka niin, että elleivät tarinat ole rankasti liioiteltuja niin jos mies saa vastauksen tai pari, miehellä menee jo vahvasti. Sen lisäksi jokaisella meistä standardit nousevat heti monta pykälää netissä. On ihan eri asia katsoa hakemusta jossa joku tyyppi hakee käytännössä audienssia asioiden etenemisen mahdollisuuksien selvittämiseksi kuin olla siinä tilanteessa suoraan. Siitähän tässä on kyse. Ihmiset pyytävät lupaa tavata toisen ihmisen ja suorittavat siinä samalla rumasti sanottuna melkoista huoraamista. Ero on vain siinä, että raha ei vaihda omistajaa vaan maksuvälineenä on valokuva ja kuvaus itsestä. Itseasiassa mikään tapaamisprosessi ei juurikaan muutu tästä kummallisemmaksi. Loppupeleissä prostituution ja normaalin pariutumisen ero on siis vain maksuvälineessä. Raadollista, niin raadollista. Oikeastaan myös kiehtovaa.

No, se mikä tässä koko uutisessa oli kirjoittamisen arvoista sitten kuitenkin oli se, että sain kymmenen minuutin sisään pari vastaustakin. Toinen jopa potentiaalisen ikähaarukan sisään asettuvalta mimmiltä. Pari lähes äitini ikäistä naista kertoi myös että olen söpö. No, varmaankin joo mutta myös sen ikäinen kuin heidän lapsensakin joten se ehkä vaikuttaa asiaan.
Samainen mimmi, siis tämä ikähaarukkaan mahtuva lähetti naamakirjaprofiiliinsa linkin pari minuuttia myöhemmin jonne menin sitten neitiä morjenstamaan. "Moi, miten sun päivä on mennyt?" Vastaus on vielä saamatta. Toki on mahdollista, että viesti ei vielä ole saavuttanut kohdettaan, mutta pidän sitä vaihtoehtoa epätodennäköisenä.
Tämä herätti kysymyksiä minussa. Ei niin, että olisin jotenkin murheen murtama tästä, mutta mitä ihmettä ihmiset yleensäkään olettavat että heille kirjoitetaan? Twilightin uusi tuleminen tai vastaava? Voinhan olla erilainen nuori, mutta minun mielestäni keskustelut eivät muutenkaan pidä sisällään mitään tuntien puheenvuoroja vaan vuorosanat ovat yleensä kompakteja informaatiopurskeita joihin vastataan samanlaisilla. Vähän niin kuin:
"Moi, miten sun päivä on menny?"
"Moro moro, ihan kivasti, nukuin vähän turhan myöhään. Mites sun?"
"Mitäs tässä, vapaapäivää viettelen, pitäis siivoilla ennen kuin vieraat tulee kylään."
"Ai, onko teillä jotkut bileet tai vastaavat?"
"No ei oikeastaan, kaveri tulee hierottavaksi ja sitten istutaan iltaa. Aika perus kokoonajo."
"Ai sä hierot ihmisiä? Hieronta on suunnilleen parasta maailmassa. Voi kun joku hierois muakin."
"Eiköhän sekin järjesty jossain välissä. Mitä sä teit tänään vai onko nollaaminen menossa?"
jne. jne.

Jotenkin en osaa ottaa luontevasti aloitukseksi "oli synkkä ja myrskyinen yö"-henkistä starttia ja sen jälkeen vääntää romanttista eeposta heti ensimmäiseen viestiin. Eräs nainen kirjoitti kyllä kiitettävän vastauksen. Pakko nostaa hattua hänelle. Minusta ei ole vain yksinkertaisesti pykäämään sivun mittaista myyntipuhetta itsestäni tyypille jonka en tiedä vastaavan edes "ei kiitos". Kyllä se muutama lause riittää. Vastaukset jaetaan kuitenkin pääsääntöisesti naaman perusteella ja ellei ihminen nyt ihan totaalisesti tyri tekstissä, se vastaus tulee jos naama miellyttää. Toisin kuin työhakemuksissa, näissä ei voi vain copy-paste:ta sitä juttuaan jokaiselle vähänkin kiinnostavalle. Vastauksesta pitää näkyä että ilmoitus on luettu ja tulla vähän infoa itsestäkin.

Mutta mikä riittää oikeasti. Lienee yksilöiden määräämiä juttuja tämäkin mutta noin keskimääräisesti, mikä riittää. 2 lausetta, 2 sivua, mikä? Mitä sen määrä tekstiä sitten pitäisi pitää sisällään? Kysymyksiä ja aina vaan lisää kysymyksiä...

Onneksi on helpompiakin tapoja pelata tätä lottoa. Menee kuppilassa jonkun luokse ja sanoo "moi". Siinä näkee sekunnissa lähteekö juttu mahdollisesti liikkeelle vai menikö hommat käteen. :)

Toisaalla eräs nuorempi nainen sanoi saman asian paremmin mitä itse yritin selvittää hiukan laajemmalla kaavalla. Varsinainen teksti löytyy linkin takaa: http://pohjolankasvatit.blogspot.com/2010/11/vatvominen.html

"Vatvominen

"Rakkaus on sitä, että on kuusikymmentä vuotta naimisissa eikä oksenna kertaakaan!"
Rauno Repomies Pasilan jaksossa Tauno Muikku

Naiset vatvovat parisuhteitaan ihan liikaa.

Koko ajan ollaan miettimässä, onko kaikki nyt kunnossa, voisivatko asiat olla paremmin, onko tuo mies sittenkään se paras mahdollinen, rakastaako se minua oikeasti, olenko tarpeeksi hyvä hänelle, onko hän tarpeeksi hyvä minulle, mihin elämämme on menossa, olemmeko aina yhdessä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Itsekin tykkäsin ennen huovata ja vaahdota asioita. Mitä enemmän aikaa vatvomiselle uhrasi, sitä epävarmemmalta kaikki näytti ja sitä enemmän vatvottavaa löytyi. Suhde oli koko ajan vaakakupissa, jatkuvan arvioimisen kohteena. Ongelmia oli sitä enemmän, mitä enemmän minä mietin asioita. Mielikuvitus oli mukana ja epävarmuus söi sydäntä. Mitä jos, mitä jos, mitä jos.

Mitä jos?
Kerran sitten mieheni sanoi minulle, että hän ei aio enää vastata kysymyksiini, jotka sisältävät sanaparin "mitä jos". Siitä alkoi kehitys. Jatkoin kyselyä, mutta huomasin itsekin milloin tuo inhottava sanapari karkasi suustani - ja vastausta ei kuulunut, kuten mies oli sanonut.

Pikkuhiljaa lakkasin kyselemästä moisia, ja samalla ajatusmaailmakin muuttui. Aloin miettimään muita asioita. Elämässä olikin yhtäkkiä muutakin ajateltavaa! Aloin keksiä muuta tekemistä ja lakkasin miettimästä turhia. Hitaasti mutta varmasti elämänlaatu parani ja itsetunto nousi, kun lakkasin systemaattisesti kyseenalaistamasta sekä itseäni että suhdettamme.

Järkevänä pysymisen tärkeys
En sano, etteikö elämäänsä olisi hyvä pysähtyä toisinaan miettimään. Parisuhteessa pitää kuulumiset ja elämän tapahtumat jakaa toisen kanssa, ja jos on paha mieli, siitä on kerrottava toiselle. Ratkaisua mietitään sitten yhdessä.

Liika ajattelu on kuitenkin myrkkyä, koska sillä on - etenkin meidän naisten mielissä - tapana saada pikkujutut näyttämään suurilta ongelmilta. Riitoja ja pahaa mieltä syntyy täysin turhasta.

Ole onnellinen, älä murehdi
Ehkäisypillereiden lopettaminen rauhoitti minut ja sinetöi muutoksen. Nykyään arki on riidatonta ja ihanan turvallista. Mies käy töissä, minä opiskelen ja huolehdin kodista. Kun mies tulee työpäivän jälkeen kotiin, menen halaamaan häntä. Ruoka on valmista. Illalla katsomme yhdessä suosikkisarjat televisiosta. Omalla ajallaan mies pelaa tietokonetta, soittaa rumpuja ja keksii kaikenlaista projektia itselleen. Minä häärin kotona, piirrän, teen käsitöitä ja puuhailen mitä kulloinkin mieleen tulee. Yhteisinä vapaapäivinä käymme mieluusti kotona maaseudulla, tai vaikkapa ulkona syömässä. Toisinaan haemme roskaruokaa kotiin ja katsomme elokuvia.

Se on parasta ylellisyyttä!

Arki on ihanaa. Miksi vatvoa sitä sen enempää ja kyseenalaistaa onnellisuutta? Liian moni suhde kaatuu nykyään siihen, ettei tasaisen, turvallisen arjen alkamista hyväksytä. Vaaditaan loppumatonta intohimoa ja toimintaa. Kihloihin kiiruhdetaan kuukausissa tai jopa viikoissa ja aluksi ollaan umpisokeasti onnen kukkuloilla. Kun kuherrusaika on ohi ja arkea on elelty yhdessä jo jonkin aikaa, moni kuvittelee, että rakkaus on loppunut. Miksi ihmeessä? Siitähän se todellinen rakkaus vasta alkaa!"

Niin, tätä ihanaa kasarin keksintöä, parisuhteiden painajaista, kun kaikki pitää analysoida puhki. Eräs kaveri sanoi tänään pari aiheeseen liittyvää hienoa lausahdusta. "Musta on vaan niin mälsää tehdä "pariutumiskuviosta" sellaista puhkianalysoitua tiedettä. Ite meen fiiliksen mukaan, enkä näe järkeä noiden asioiden suuremmassa analysoinnissa, kun se ei hyödytä mitään eikä ketään, vaan pelkästään katkeroittaa. Ignorance is bliss :)" "Ylipäätään silloin jos mitä tahansa ongelmia ilmenee, olisi hyvä yhdessä yrittää sitä analyysia. monesti ihmiset tekee sen virheen, että lähtevät pohtimaan jonkun ulkopuolisen kanssa näitä juttuja, yrittämättä sitä kumppanin kanssa. Tietenkin sitten jos se ei yhdessä onnistu niin sitten. Kun parisuhde toimii vain jos se on tiimi, joka on ikäänkuin "me vastaan maailma", jos suhteeseen "tuo ulkopuolisen", se tiimi on rikki." Thus spake AP.

No, onhan se noin. Minulle sanottiin taannoin että minun pitäisi vetää enemmän tunteella ja ehkä pari viikkoa sen jälkeen että olen haudannut sydämeni roskiin....tarkoittaen ilmeisesti samoja asioita. Oletan että tämä johtuu siitä, että olen "saavuttanut" analysoinnissa tason jonka myötä osaan kohtuullisella tarkkuudella ymmärtää lennosta omien tuttujeni ratkaisujen perimmäiset, ns. alitajuiset tarkoitusperät. Tietoisen mielen selitys toiminnalle voi olla minulle täysin käsityskykyni ulkopuolelle sijoittuva asia, mutta se mitä käytännön asiaa sillä ratkaisulla haetaan ja miksi harvemmin karkaa minulta enää nykyään.
Lapset, älkää opetelko tähän. Rakkaus on hieno asia tasan siihen saakka kunnes sen olemassaolon tarkoitus tulee ymmärrettyä ja sisäistettyä. Sen jälkeen se on vain asia muiden joukossa eikä millään muotoa ihmeellinen juttu. Kyseinen ihmisiä askarruttava tunnemaailman enigma on minulle suunnilleen yhtä ihmeellinen asia kuin vaikkapa taulun ripustaminen seinälle. Se on kiva juttu jos taulu on hieno, mutta ei siinä mitään "niinq tosi siistii" ole.
Arvatkaapa ottaako tälläinen ihmistä päähän. No, muista en tiedä mutta minua ottaa. Ei ymmärrys tee ihmisestä tunnekuollutta, ainoastaan latistaa ne tunteet joita ymmärtää. Iloista tässä on toki se, että tämä tekee samat asiat niin positiivisille kuin negatiivisillekin tunteille. Vitutus vähenee kun ymmärtää mikä vituttaa ja miksi. Sanotaan nyt vaikka että X myöhästyy lennolta. Ensimmäinen reaktio on harmistus jollain asteella ja useimpien ihmisten kohdalla aletaan kiroilemaan bussin, taksin, ruuhkan tai muun ulkopuolisen syyn pohjalta tätä myöhästymistä...kunnes tajutaan että jos olisi lähteyt aiemmin kuin viimeisellä mahdollisella hetkellä niin virhemarginaalin kasvaessa epäonnistumisen todennäköisyys laskee ja syy on sitten kuitenkin loppupeleissä ihmisessä itsessään. Syö sekin miestä mutta itselleen raivoaminen on hankalampaa kuin muille ihmisille huutaminen ja näin tunne on, mutta se menettää "teräänsä".
(SPOILER ALERT!)
Sama juttu rakkauden kanssa. Miksi rakastan tätä naista (siis hypoteesissa)? Koska hän haastaa minut älyllisesti, on minulle mukava, pitää minusta omalta osaltaan huolta, haluaa suunnilleen samoja asioita elämältään, jne. jne. ja...eli siis yksinkertaistettuna koska hän on oman alitajuntani mielestä sopiva lisääntymiskumppani juuri minulle. No vittu jee. Kaveri jonka voisi pistää paksuksi koska yhteispeli toimii tarpeeksi hyvin ja tasaisesti. Jotenkin endorfiinipiikkiä ei tulekaan kun koko yhtälö on melkein yhtä tarkasti laskettavissa kuin mikä tahansa keskiasteen matematiikan kokeen tehtävä. On se rakkaus siellä edelleen, on se edelleen hienoa, mutta jaksaako siitä olla täpinöissään samalla tavalla kuin silloin pentuna kun ei vielä tajunnut muuta kuin sen, ettei se toinen poistu omista ajatuksista oikein missään tilanteessa? Ei jaksa.
(/SPOILER ALERT!)

Eli, kun teille rakkaat ihmiset tulee hinku analysoida sitä suhdettanne, älkää tehkö sitä. Jos siinä suhteessa ei ole oikeasti joku todellinen asia vialla niin, että se asia pitää ratkoa, teillä ei ole mitään syytä tietää yhtään mitään muuta kuin sen, että te joko haluatte olla sen ihmisen kanssa tai ette halua. Heti kun rupeatte keittiöanalysoimaan sitä, kusette yhteiseen murokuppiinne. Ei, sukka lattialla ei vielä riitä syväanalyysin perusteeksi. Se, että sinä haluat ja se toinen ei halua lapsia, joku on pettänyt tai jotain muuta ihan oikeasti ikävää on ilmennyt ovat sellaisia juttuja jotka ovat sen analyysin arvoisia. Nytkkisääntönä kun yhteiselo ei onnistu niin sitä voi analysoida mutta jos homma toimii keskimäärin niin antakaa sen asian olla.

Yrittäkää ymmärtää niitä tunteitanne vasta kun niistä on teille tai muille haittaa. Siihen saakka vetäkää tunteella...

Näin minun mielestäni...

...on vahvana melkein jokaisessa meistä. Tämä on niitä ihmisen sisään rakentuneita "tarveastioita" joiden vajavainen täyttyminen aiheuttaa pahaa mieltä. Pahaa mieltä jota ei ehkä osata sitten kohdistaa tai ei ymmärretä. Kun ei ymmärretä eikä kohdisteta oikein, melko varmasti ongelma ei ratkea ja tehdään vääriä ratkaisuja sen korjaamiseksi. Väärien ratkaisujen taipumus on aiheuttaa pahaa lisää mieltä. Yht'äkkiä ollaan kuin hamstereita juoksupyörässä, kiidetään vimmatusti kohti parempaa huomista joka osoittautuukin täysin samanlaiseksi tai huonommaksi. Löydetään itsemme samojen ongelmien edestä, tehdään lisää yhtä "fiksuja" ratkaisuja ja toistetaan samaa kunnes tilanne menee jo niin rumaksi että joku sen lopettaa, vaikka väkisin. Onneksi se tilanteen väkisin lopettaja on yleensä sen tilanteen aiheuttanut ihminen, mutta ainahan näin ei ole.

Tarve sinällään on laajalti ihmisten tiedossa. Aika harva ei tiedosta olevansa iloinen kun on töissä ja tuntee olevansa tarpeellinen osa kokonaisuutta. Töiden ulkopuolella tämä tarve on nykyihmisten päissä kuitenkin vääristynyt ja usein ymmärretty tarkoittamaan jotain ihan muuta kuin mitä se on. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin toimivan kokonaisuuden osana olemisen tuovan hyvää oloa itselle yhtälailla vapaalla kuin töissäkin, kuvitellaan että itse ollaan se kokonaisuus jonka ympärillä maailma pyörii ja jonka osia muut ihmiset ovat. Tämän seurauksena asioilla on taipumusta mennä perseelleen. Kutsutaan tätä tilaa vaikka "egosentrismiksi" selkeyden vuoksi. Itseasiassa edellisen blogaukseni sankari antoi tästä loistavan tyyppiesimerkin suunnittelemalla asiat itselleen sopiviksi ja olettamalla että kaikki muut seuraavat perässä.

Heräsin tähän kokonauisuusajatteluun itse konkreettisesti vasta eilen illalla. Kutsutaan sitä sitten vaikka wholismiksi kun en korrektia termiä tiedä/muista. Olen toteuttanut sitä läpi aikuisikäni kyllä, mutten tiedostanut tarvetta konkreettisesti ennen eilistä kun asiasta tuli puhe. (Sikäli on mielenkiintoista kuinka asiat konkretisoituvat kun niistä puhuu ääneen.) Varsinainen tilanne joka tämän revelaation aiheutti oli kuitenkin hyvin arkinen. Olin mökkeilemässä tuossa syksyllä muutaman kaverin ja tutun kanssa, onnistuin ujuttautumaan ensimmäisen aamun aamiaiskokiksi. Sinällään tässä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta voin valehtelematta sanoa, että tämä oli elämäni onnellisten hetkien top kolmosessa. Muutama nälkäinen suu ruokittavana ja se oli minun hommani tehdä niin. Järjestää ravintoa näille jotta heidän elämänsä laatu paranee edes hetkellisesti yhden perustarpeen täyttymisen myötä. Silkkaa parhautta, kaikessa tilanteen maanläheisyydessä.

Minut on kasvatettu ns. muista riippumattomaksi ihmiseksi. Minä en periaatteessa tarvitse muita. Jos minusta poistettaisiin tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tämä kokonaisuuden toimivana osana olemisen tarve, minulla ei olisi muille ihmisille yhtään mitään käyttöä. En ole koskaan kaivannut ketään tueksi oikein minkään asian kanssa ja olen aina hoitanut omat dilemmani korkean omakätisesti. Jos joku lapsen isä tai äiti lukee tätä, älkää kasvattako lastanne tähän. Joo, itsenäiseksi kyllä muttei riippumattomaksi muista ihmisistä. Miksi? Koska se "wholismi" asuu meissä kaikissa.
Miettikääpä tilannetta jossa penskanne on parisuhteessa eikä hyväksy kumppaninsa tarjouksia olla avuksi asioissa koska pärjää kyllä itsekin mutta samalla haluaa auttaa sitä kumppania minkä kerkiää. Suunnattoman epäedullinen tilanne parisuhteen näkökulmasta. Toiselta ihmiseltä kielletään mahdollisuus olla se hyödyllinen, tarpeellinen osa kokonaisuutta, tässä tapauksessa parisuhdetta. Tältä samalta ihmiseltä kuitenkin kysellään jatkuvasti mahdollisuuksia olla autettavan auttajana. "Kaikki" ihmissuhteet toimivat jollain asteella vuorottaisen avunannon kautta toisesta hyötymisen periaatteen symbioosilla ellei kyseessä ole hyväksikäyttösuhde.

Annanpa elävän elämän esimerkin tiistailta. Olin menossa istumaan iltaa exäni kanssa ja toisessa laukuistani oli pari putelia punkkua. Mimmi kysyy minulta kolme kertaa voiko hän auttaa kantamuksieni kanssa, hänellä kun ei ollut kuin käsilaukku kannossa. Totesin joka kerta ettei tarvitse, jaksan kyllä, mikä piti paikkaansa koska aikuisten oikeasti pari pulloa punaviiniä painaa sen 2 kiloa eikä sen pitäisi edes hidastaa ensimmäistäkään aikuista ihmistä. Vastaukseni oli kuitenkin typerä ja ennen kaikkea väärä paikkaansapitävyydestään huolimatta. Oikea vastaus olisi ollut kaivaa toinen pullo laukusta ja ojentaa se kiitoksen kera kysyjälle. Näin hänen tarpeensa auttaa olisi täyttynyt, hän olisi saanut henkistä tyydytystä ja paremman mielen eikä tämä olisi maksanut minulle yhtään mitään yhtään millään mittarilla. Pullojen kantamisesta olisi tullut yhteinen projekti josta molemmat olisivat hyötyneet. Mutta ei, koska "minä pärjään yksinkin".
Tämähän on arkinen esimerkki ja sellaisenaan melkoisen pieni, mutta tätä kirjoittaessa tulee kyllä läimittyä omiin poskiin henkisellä avokämmenellä ns. nuoruuden innolla. Anteeksi kielenkäyttöni mutta reagointini tarjoukseen avusta oli helvetin typerä. Kirjaimellisesti vituttaa etten nähnyt asiaa sillä sekunnilla kun se sattui kohdalle. Tällä elämänkokemuksella olisi pitänyt tietää paremmin. Hävettää. Ei näin...

Mitä egosentrismiin tulee, sitä näkee jatkuvasti tilanteissa joissa se on vain ja ainoastaan typerää. Otetaan siis käsittelyyn jotain sellaista mikä on yleistettävissä. Pariutumiskuvioiden alkuvaiheet. Nyt, ennen kuin aloitan tämän, tiedän että sukupuolesta riippumatta on aktiivisia ja passiivisia ihmisiä. Otan käyttöön vain sen yleisen jo stereotypisoituneen tilanteen ja puhun hiukan siitä.
Joten, tyyppiskenaariomme on se, että mies lähestyy naista. Näin siksi että ylivoimainen enemmistö kaikista sukupuolten välisistä romanttisista suhteista alkaa näin. Ei siinä mitään. Luonto on muovannut miehestä sen, joka tyypillisesti ottaa sen riskin näissä tilanteissa ja naisesta sen, joka ei tyypillisesti sitä ota. Näin se vaan menee ja se on ihan ok. Se mikä on kummallista ja egosentristä on se, että tyypillisesti nainen ei myöskään vie pariutumista alussa eteenpäin. Mies tulee juttelemaan, mies pyytää tanssimaan, mies aloittaa ensimmäisen halauksen, pyrkii suutelemaan ja ehdottaa seksiä jne. Typerää, niin typerää.
Liuta tutkijoita on tullut siihen tulokseen, että kun nainen kiinnostuu miehestä, nainen sitoutuu tähän vasta kun on henkisesti panostanut mieheen. Samalla ollaan tietoisia siitä, että naisella on taipumus menettää kiinnostuksensa jos mies on ns. liian helppo saalis. No, mieshän on liian helppo jos hän tarjoaa itsensä käsiensä päällä istuvalle naiselle...eli useimmissa tilanteissa. Taas tutkittiin turhaan. Tämä asia on ollut aikuisille, siis vanhemmille tiedossa aina ja kaikkialla mutta silti lapset opetetaan siihen, ettei naisen kuulu aktivoitua ja miehen kuuluu johtaa tilannetta alusta loppuun koska luonto on näin sanellut. Väärin.
Luonto on sanellut, että stereotyyppisesti mies haluaa valita sen naisen jolle itsensä tarjoaa, samalla luonto on sanellut että nainen valitsee sen mielestään parhaan miehen niistä tarjokkaista jonka tarjouksen ottaa vastaan. Luonto on myös sanellut että siinä vaiheessa nainen aktivoituu koska haluaa pitää sen miehen jota ei muuten saa pidettyä. Pakkohan sillä ukolla on olla parempia tai muita yhtä hyviä vaihtoehtoja jos sen ei tarvitse nyhjätä sen mimmin kyljessä, eikö niin? Näin aivot meille sanovat.
Tämä toimisi loistavasti luonnostaan, mutta meidät kasvatetaan mokaamaan tätä vaihetta. Kun nainen aktivoituu, mies kokee olevansa karrikoidusti "kuningas" mikä motivoi häntä pysymään naisen kanssa ja nainen sijoittaa itsestään henkisesti siihen mieheen mikä taas kannustaa häntä pysymään sen miehen kanssa. Kun nainen ei aktivoidu eikä mies satu olemaan epätoivoinen on seuraus se, ettei nainen koe syytä pitää miestä eikä mies koe naisen haluavan pitää häntä ja näin molemmat jatkavat omille teilleen vaikka kuinka olisi oltu täpinöissään siitä toisesta. Joo, on niitäkin pareja joissa toinen on alusta saakka seurannut juurikaan panostamatta ja toinen hoitanut yksin koko homman, mutta näitä on harvassa eivätkä ne yleensä toimi kovin hyvin suhteessa normiin.
Joten, taas jos yhteisöajattelu toteutuisi niin pariskunnilla menisi ensinnäkin keskimäärin paremmin, pareja olisi myös enemmän. Ainakin teoriassa.

Nyt sitten, jottei joku luonnonlapsi kuvittele liikoja tästä, yhteisöllisyys ei ole kommunismia eikä se tarkoita kaikille yhdenmukaisia mahdollisuuksia. Se tarkoittaa sitä, että kun ollaan porukassa, omista pidetään huolta ja jos siihen porukkaan tulee lisää tyyppejä, niistäkin pidetään huolta ja annetaan niiden hoitaa oma osansa. (EDIT) Ennen kuin joku mamma kirmaa miehensä luokse ja osoittelee ruutua huutaen "hei kato, kato, tuolla on mies joka käskee sun hoitaa kotihommat". Joo, no ei. Sori neidot, minä en ole se joka on tekemässä teidän äijistä sisäkköjä jotka tarjoilevat väliajalla teille pina coladaa. Jos se äijä vaihtoi juuri renkaat autoon, te imuroitte ja väännätte sen jauhelihakastikkeen perunoille jotka se ukko voi kyllä kuoria. Sitä on perheyhteisöllisyys.

Ja sit mä heräsin.