Ajatuksia

"Harvoin haikara laskeutuu katolle, sen huuto rikoo hiljaisuuden. Jos nyt koputtaisit ovelleni en ehkä edes kuulisi..."

Ultrabrata parhaimillaan.

Heräsin torkuiltani levottomaan tunteeseen. Kai joku on taas saamassa väärää käsitystä siitä kuka oon. Joku puukottaa selkään?

Sille en voi nyt tehdä yhtään mitään. Sitä se vaan on.

Elämä on pelkkää testiä. Sua koetellaan ja kidutetaan. Sillä pyritään näyttämään sun kieroutunut puoli. uskon et ainut keino selviytyä tosta testistä on rehellisesti olla oma itsensä.

Havainto: Kun tutut näkevät minut keppien kanssa he ensimmäisenä kysyvät "Mitä sä TAAS oot tehnyt itelles?!" Ei ota kuuleviin korviinsa heti ekana mitä on tapahtunut. Ullakin tänään loistavasti imitoi mun "vammaselitystä": "No kun se pallo piti torjuu ja mulla ei ollu muuta vaihtoehtoa kuin...." taikka "...Se oli mun elämäni paras hyppy! AH mikä fiilis!!! Kunnon showhyppy!"

Totuus on, että Kiikinkin voi pahoinpidellä. En ole terästä. Aina ei ole onni myötä.

Nyt kun on ollut aikaa olla vain ja katsoa ihmisiä ja miettiä syitä. Olen myös oppinut tuntemaan erään ystäväni paremmin.

Kasvoimme yhdessä sillä vanhempamme ovat hyviä ystäviä. Muistutamme ulkonäöllisesti toisiamme ja meitä usein luullaan siskoiksi. Mutta olemme kuin yö ja päivä.
Hän on hiljaisempi, ystävällisempi ja parempi kuuntelija kuin minä. Itse ailahtelen, olen impulssiivinen ja intohimoinen. Hän osaa sulautua joukkoon, minut erottaa kuka tahansa jolla on perusaistit tallella.

Hän oli alunperinkin se tyttömäisempi. Minä leikin poikien kanssa ja vastustin hameita. Lempileluni olivat kumikäärmeet, limaklöntit ja dinosaurukset. Juoksin usein isoveljeni ja hänen kavereidensa mukana pitkin metsiä. Hänen murrosikänsä ja angstinsa jäivät rauhallisiksi. Itse olin hippi ja punkkari, leikkasin hiukset lyhyeksi kunhan ne ensin olin värjännyt vihreäksi. Hän on aina ollut se kauniimpi ja rauhallisempi. Unelma tyttöystävä.

Sitten minäkin muutuin. Pidän kynteni kunnossa ja hameen päälläni, mutta vieläkin kävelen harmittelematta korkkareilla mutaisia reittejä, likaan vaatteeni ja nauran räkäisesti. Fudista rakastan. Eikä minua harmita jos nenäni murtuu.

Jos meitä vertailee nykyään on ero meissä hienon hieno. Minä ehkä se värikkäämpi, hän lähestyttävämpi. Minä itsenäisempi ja jollakin tavalla rajumpi luonne. Hänellä on aina ollut joku ja jos hänen luonnettaan kuvaisin hän olisi pehmeää satiinia.

Suurin ero meissä onkin se, että hän tuntuu aina seurustelleen ja minä olen kiitänyt satunnaisissa suhteissa sinkkuna.

Hän on lähin ystävistäni ja vaikka välillä kiukuttelemme toisillemme, itkemme toisiemme vuoksi ja huudamme toisillemme hän on sisko minulle.

Kuten hän itse on jo muutaman kerran tokaissut: "kiiki, mä olisin varmaan ihan samanlainen kuin sä jos päästäisin kaikki suoraan ulos, enkä olis aina seurustellut.

Ja mä olisin täsmälleen samanlainen jos olisin aina ollut vakaalla pohjalla, seurustellut, enkä aina törmännyt vastoinkäymisiin ja uusiin haasteisiin.