Ei se oo niiin justiinsa..

..ja itse tietysti ajottain myös kompastelen tuohon lauseeseen.

totuushan on, että minusta löytyy pieni perfektionisti. Kyllä. Osaan olla todellinen pilkunviilaaja.

Esimerkkinä mainittakoon valmistautumiseni työpäivääni. Joskus se on todella tälläistä: Hiusten on oltava huolettomalla tavalla huolelliset. Meikin juuri sopivasti siisti, muttei saa luoda luonnotonta ilmettä. Vaatteiden on oltava rennot, mutta niin siistit, etteivät asiakkaat epäile ammattitaitoani. Vitutus on jätettävä kotiin tai muutettava mustaksi tilanne huumoriksi työpaikalla ennen asiakkaille juttelemista.

Ja kun teen työtäni teen sen huolettoman suuripiirteisesti, mutta sitä eivät asiakkaat huomaa, kuinka seuraan heidän jokaista liikettään. Kuinka heidän silmäsä liikkuvat pöydälle katsoessa ja katseen kääntyessä viistoon. Kuinka selän ja pään linjan liikkeiden laatu vaikuttaakaan laseihin sekä mittaustuloksiin?

Saanko esitellä itseni: Olen mitä upein tapaus virheinenikin. olemukseni on kompeisoitunut kokemusteni, historiani ja onnistumisieni, sekä epäonnistumisieni kautta. Yhdestä en ole luopunut ajan saatossa, enkä luovukkaan. Kävelen aina kuningattaren tyylillä katse tulevaisuuteen kenkien kopistaessa ja näin ilmottaessa tulostani. Vaikka kompuroisin matkalla; naurahdan ja jatkan matkaani.

Kun ei se oikeesti ole aina niin justiinsa.

Asiasta kukkaruukkuun:

Treffit illalla. Mitä laittaisin päälleni? Miten hiukset? Aaaapuuuuwaa...

Entä jos hän ei pidäkkään minusta? jos olenkin sanoinkuvaamattoman ruma hänen mielestään? Jos mokaankin kunnolla ja puklautan punaviinit nenäni kautta ulos nauraessani aivan liian kovaa jollekkin omalle vitsilleni?

-----

Tästä tuli muuten mieleen vanhat Jane Austin tyyppiset naisten opit. Ole sievä kaunis väreilevä hiljainen kukkanen. Älä epäkunnioittava. Katso viattomasti alas ja kun katseenne kohtaavat käännä silmäsi häveliäinä takaisin maahan..

Bullshit! Valitettavasti en ole ihan viaton väreilevä kukkanen vaan kuten on käytöstapani mitä kohteliaimmat saatan saada omituisen päähänpiston ja talvisella kävelyreissullakin minut saattaa löytää äkkinäisen lumienkelin teko päätöksen jäljiltä keskeltä loskaista ojaa tai kesällä työpäivänä vielä aamu kuudelta juoksentelemassa rantahietikossa viime yön tanssien hurmiossa.

Joten mitä stressaan? Periatteen tulisi olla: "So take me as I am. This may mean you have to be a stronger man... "

Minua jännittää. Tunnen perhosten siipien väpätyksen vatsassani ja omituisen innon sisälläni. Aivan kuten juuri ennen kilpailun/ottelun alkua. En tiedä mitä on luvassa ja hiukan hermoilen, mutta turhaan.

Ei se ole niin justiinsa.