Euphoria

Miten aina onnistun saamaan itseni eksoottisiin tilanteisiin?!

Uskon nyt kohdanneeni kauheimman ja ihanimman asian ikinä.

Hänen hymynsä, tuoksunsa, äänensä, silmänsä, naurunsa, kosketuksensa... kaikki!!! Saavat minut sekaisin.

Kun näen hänet, jokin kohahtaa sisälläni. Kun hän on vierelläni, on mieleni tyyni, mutta sydän roihuaa.

Ja siksi olenkin ihan ulalla ja en tiedä mitä tekisin. Näin toissa yönä unta jään hajoamisesta.Tunnen jonkin repivän suojiani hajalle aina kun olen hänen vierellä.

Pääni huutaa pakene, mutta jalkani eivät liiku mihinkään, sillä sydämmeni pidättelee niitä. Logiikkani pettää pahemman kerran ja voin todella sanoa olevani hiukan peloissani.

Olen sitä ihmistyyppiä, joka on aina selvinnyt yksin. En ole tarvinnut ketään. Perheeni on ollut aina puolellani, mutta eivät hekään ole olleet aina läsnä. Isäni on auttanut monessa tilanteessa, mutta nyt myöhemmin (muutettuani vanhempieni luota) olen aina hoitanut asiani yksin, sillä isäni ja minun välillä on nk. tahtojen taistelu ja alituinen testaaminen: Valtataistelu.

Minä olen se, joka on auttanut muita ja tulen jatkossakin auttamaan. Pärjään yksin, olen aina pärjännyt yksin. En silti väheksy muutaman ystäväni kuuntelevia korvia.

Tämä siksi, että aina kun hain tukea muualta olen tipahtanut vielä kovempaa. Opin, että ainut johon todella voi luottaa on minä itse.

Nyt siis kaikin keinoin taistelen sitä vastaan, että päästäisin irti ja luottaisin toiseen täysin.

Kuvioita hämmentää vielä oman perheeni kriisit (sairastuminen, sydänsurut, isot hankkeet jne. joissa toimin kommunikoinnin vastaavana) ja työstressini. Olen töissä 24/7, enkä ole päässyt nollaamaan asioita treeneihin....

Sekä tietysti "helpottavina" tekijöisä hänen eksoottinen eksänsä, omat kuvionsa jne.

Tuleeko minusta laastari? Saanko raivohullun eksän perääni? vai onko tämä elämääkin suurempaa?

Miksi kohtaan elämäni miehen mitä omituisemmassa vaiheessa? Miksi aina elämä tuntuu antavan ihanimmat asiat kaikkein sekavimmilla kuvioilla? Miksi mikään ei koskaan ole helppoa?

Turha siitä on ottaa stressiä.

Se ei pelaa joka pelkää ja nyt on aika tiputtaa suojukset.

Kerran se kirpaisee ja olen kuitenkin aina päässyt jaloilleni isompienkin pudotusten jälkeen.

Tästä en aio päästää irti.