Katkeruutta ja työtä hampaat irvessä

Aurinko ja miehen herätyskello havahdutti makeasta unesta. Toisaalta nukahdin vasta kunnolla, kun mieheni saapui kotiin. Siinä kahdentoista jälkeen.

Niin siinä käy kun ei osaa nukkua yksin. Tottunut siihen, että joku äkkiseltään keskellä yötä heittää käden naamallesi, iskee polvella kylkeen, kuolaa vieressäsi ja taukoamaton tuhina kaikuu huoneen seinistä.

Ei sitä vaan osaa nukkua ilman hankalaa unta. *virne*

Sain taas lisää huolestuttavia uutisia. Koska immuniteetti ollut tosi heikkona niin ongelmia muuallakin kehossa. 17. päivä sitten operoidaan ongelmat pois. Pelottaa.

Sen vaan sanon etten luovuta, vaikka kroppa onkin ihan paskana. Kuitenkin on tavoitteita, jotka ajattelin saavuttaa ja kyllä, tahdon sen muksun ja sen vannon, ettei muksuni joudu kärsimään yleisestä terveydenhuollosta taikka burn outista 18 vuotiaana.

Sinnittelen vaikka jauhoilla ja ketsupilla, mutta kouluttaudun ja hankin hyvän työn, josta tienaan sen verran, että voin auttaa lähimmäisiäni.

Suunnittelin jo pilke silmäkulmassa, jos olisin voittanut lotossa sen 4 miljoonaa, kuinka maksaisin lähisukuni velat pois, ostaisin talon ja ottaisin aikaa itselleni ja ystävilleni.

Mutta niin ei suotu ja on kiivettävä niitä kirveleviä ja pystysuoria seiniä päästäkseen huipulle.

Väsymys alkaa taas ottaa otettaan. Pölyä leijailee kirjaimellisesti joka paikassa ja koska vastustuskyky on alhaalla ei lukemattomat allergia lääkkeet ihan kaikkeen tepsi ja tietysti ne väsyttävät. Elilen illalla ajauduin jonkinlaiseen transsi maailmaan ja aloin ihmettelemään omituista jyrinää, joka tuli ulkoa. Lopulta aikani pähkäiltyäni syytä pesukoneen ja maanjäristyksen väliltä, nousin ja kävin katsomassa ulos jospa syy löytyisi. Siinähän se sujahti ohi.

Myönettävä on, että upea menopeli oli. metalli osat kiiltelivät katuvalojen hämyssä ja mahtava ääni siitä lähti.

Turhan äänekäs ja ehkä prameakin minulle, mutta silmää hivelevä.

Eilen ensimmäise kerran tunsin melkein köyhän nöyryyttä. asiakkaille laseja kunnostaessa kuulin heidän kysyvän toisiltaan mistä meikkiä ja hyvää ripsaria löytyisi läheltä. Tokaisin, että tarjoustalossa on aika kivat valikoimat hätä tilanteeseen ja sielä kannattaisi käydä. Sain osakseni tyrmistyneet/huvittuneet katseet ja pientä piruilua. Nämä naiset taisivat olla ihan huippumerkki ihmisiä. Ei mikään tavallinen meikki kelpaisi.

Koko illan oli puna poskillani tämän jälkeen. Hei olen tavis-> ostan halpaa meikkiä, koska muuhun minulla ei ole varaa. Välillä hemmottelen itseäni, muutaman kerran vuodessa ja ostan Make up storen ripsaria ja luomiväriä, mutta nekin rokottavat lompakkooni ison loven.

"Nöyrry köyhä! Nöyrry!"

Niin kuin miehenikin saattaa joskus piruilla "Et välttämättä ole ihan rikas, mutta henkisesti ainakin."

Toisin sanoen, lukijat, edessäni on köyhyyden, suuren työn ja yhteisöllisen statuksen luomat esteet. Duunarin lapsi pysyy aina duunarina?

Kun pääsen maaliini, voin sanoa tehneeni työtä sen eteen mitä minulla on.

Näkymättömät rajat statuksen ja sukupuolien välillä estävät yllättävän paljon pyrkimyksiäni. Jos olisin syntynyt mieheksi olisi kaikki KAIKKI helpompaa! (Näin on myös suomessa, vaikka muuta väitettäisiinkin ja tuon voin kertoa olevan totta omiin kokemuksiini nojaten)