Monochrome

Sielä mä istuin.
Kävelykeppi valtikkana.
Lasittunein katsein.

Kaikki kiis pyörien ohi. Niiden kasvot kävi aina vaan epäselvemmiks. Kuitenkin ne hymyili vaikka silmät oli tyhjät. Sen näki miten niiden katse oli rajoittunut omaan napapiiriin. Jokainen märehti murheitaan omassa nurkassaan taikka piti yllä draamaa vaikka kuulijoita ei ollut. Ne jauhas jokainen omista asioistaan keskenään ja kuvitteli olevansa keskipisteenä.

Koominen näky.

Mietin miten olis käynnyt jos yksikin niistä olis todella kuunnellut mitä joku parhaillaan vuodatti.

Se sattu niin paljon nähdä niiden pyörivän, jotka ei pyrkineet ottamaan toista askelta. Mun sieluni huusi joka ikisen sekunnin murto-osan ajan kun ne liikkui narujen varassa. Yhtenä ryhmänä. Sama koreografia kerta kerralleen yhä uudestaan ja uudestaan.

Istuin ja seurasin tätä kaikkea.

Janosin sitä vapuden mahdollisuutta. liikettä jota voi jatkaa loputtomiin. Myös omilla säännöillä.

Kuitenkin mun toinen jalka oli juurtunut maahan ja käsi jähmettynyt kävelytuen ympärille. Puristin sitä kouristuksen omaisesti. Purin huulta.

Yhä uudestaan kaiki kysymys "missä oot?", "miks et tanssi hei?".
Vastasin aina vaan uudestaan robotin lailla ja hymyilinkin niin.

"hey, can u bleed like me?"

Se tekijä saadaan kiinni ja se saa maksaa.

Tanssi on se mitä olen. Ja nyt sekin vietiin. Toivottavasti sitä parantuu täysin. Arvet on nimittäin ne jotka oikeasti tuntuu.

sentään on vielä ääni.