Varoitus: Tämä blogimerkintä on ihan sisäpiiriläppä, oman mussukan kiusoittelemisen väline, osoitus huonosta tilannetajustani yms. Lukijaystävällisistä syistä koetan kuitenkin avata sitä myös muille blogiini eksyneille. Tahdonhan pitää kaikki kaksi lukijaani tyytyväisenä.
Yleensä rakkaani suhtautuu varsin urheasti naureskellen blogini päätähdeksi joutumiseensa. Olen kuitenkin pistänyt merkille yhden vaikutuksen, joka kirjoituksillani väistämättä häneen on; ne voimistavat kulloinkin käsiteltävissä olevaa käyttäytymistä. Jos vaikka kehun hänen piereskelynsä voluumia ja vaikuttavuutta, tekee hän parhaansa mykistääkseni minut yhä upeammilla kaasupäästöjen äänitehosteilla.
Esimerkiksi viimeisimmän, nukkumistapojansa käsittelevän blogimerkintäni jälkeen meno sängyn puolella on muuttunut yhä villimmäksi (hyi teitä, en tarkoittanut sitä SILLÄ tavalla). ”Tyynynkorvike” -blogin julkistamisen jälkeisinä öinä mies on kuin yllytettynä kahmonut haltuunsa kaikki tyynyt, peitot ja lakanatkin yhä jäätävämmällä päättäväisyydellä. Niskani on kipeä, sillä jouduin nukkumaan yhden yön täysin tyynyttä, kun mies päätti sen olevan ainoa oikea peitto ja vohki sen yhä uudelleen vain asetellakseen nätisti rintansa päälle. Emme myöskään nuku nykyään kuin lusikat, vain kuten haarukat -piikit suloisesti sekaisin. Aamulla herätessä pitää suorittaa arvonta, mikä jaloista kuuluu kellekin. Minun ovat yleensä ne, jotka eivät puutumiseltaan reagoi nipistyksiin. (Sivumennen sanoen, pelottaa jo valmiiksi, että mihin sfääreihin TÄMÄ blogimerkintä kullan unitapoja vahvistaakaan. Ensi yönä se varastaa varmaan patjatkin!)
Tästä sain kuitenkin kuningasidean, että voisin tätä kautta vahvistaa myös muita, toivottuja käyttäytymismalleja, sen sijaan että turvautuisin normaaleihin vaikutuskeinoihini: kinuamiseen, itkupotkuraivareihin ja ”pidätän hengitystäni kunnes muutun siniseksi”-uhkailuihin. Eli seuraavat, yltiöoptimismin vallassa kirjoitetut jutut eivät sitten pidä alkuunkaan paikkaansa, mutta niiden ehdottomasti pitäisi pitää! Tuskin se näin helppoa on, mutta aina kannattaa yrittää...
Kultani haluaa niin palavasti muuttaa kanssani yhteen, ettei malttaisi millään odottaa, että olen itse siihen valmis. Hän koettaakin vaivihkaa toteuttaa muuttoaikeitaan huomaamattani. Herkkäuskoinen voisi luulla, että pyykkipussin luokseni kantamisen motiivina on vain halu saada puhtaita vaatteita ilman omaa vaivannäköä, mutta oikeasti hän haluaa muuttaa luokseni vaikkapa sitten vaatekappale kerrallaan. On vain ajan kysymys milloin hän siirtyy huonekaluihin.
Armaani rakastaa jalkojeni hieromista. Hän ei millään malta pitää käsiään erossa jalkateristäni, eikä anna pikkuseikkojen, kuten sukkanöyhdän tai ”taas kengät jalassa koko päivänä”-aromin häiritä jalkojeni palvomista. Yleensä nautin tästä toki kovasti, mutta esimerkiksi vessassa sitä kaipaisi joskus omaa rauhaa. (Jospa rutka liioittelu takaisi edes jonkinlaisia lopputuloksia.)
Kultani kärsii pahalaatuisesta vauvakuumeesta. Siinä missä joku toinen mies marketissa suuntaa autotarvikehyllyille vahapurnukoita tutkimaan, säntää mieheni vauvanvaateosastolle pikkuisia vaaleanpunaisia potkupukuja hypistelemään. Potilaan tila huonontuu kuukausi kuukaudelta ja hän koettaa sinnikkäällä jääräpäisyydellä tartuttaa kuumettaan minuunkin. On ajoittain jopa noloa, kun hän kaupassa hinaa minua katsomaan jonkun muun asiakkaan ostoskärryissä nukkuvaa vastasyntynyttä vauvaa.
Rakkaani aikoo selvästikin kosia minua päivänä minä hyvänsä. (Kyllähän sinä kultaseni osasit jo odottaa, että tämäkin on täällä..,)