Blogi

Varoitus: Tämä blogimerkintä on ihan sisäpiiriläppä, oman mussukan kiusoittelemisen väline, osoitus huonosta tilannetajustani yms. Lukijaystävällisistä syistä koetan kuitenkin avata sitä myös muille blogiini eksyneille. Tahdonhan pitää kaikki kaksi lukijaani tyytyväisenä.

Yleensä rakkaani suhtautuu varsin urheasti naureskellen blogini päätähdeksi joutumiseensa. Olen kuitenkin pistänyt merkille yhden vaikutuksen, joka kirjoituksillani väistämättä häneen on; ne voimistavat kulloinkin käsiteltävissä olevaa käyttäytymistä. Jos vaikka kehun hänen piereskelynsä voluumia ja vaikuttavuutta, tekee hän parhaansa mykistääkseni minut yhä upeammilla kaasupäästöjen äänitehosteilla.

Esimerkiksi viimeisimmän, nukkumistapojansa käsittelevän blogimerkintäni jälkeen meno sängyn puolella on muuttunut yhä villimmäksi (hyi teitä, en tarkoittanut sitä SILLÄ tavalla). ”Tyynynkorvike” -blogin julkistamisen jälkeisinä öinä mies on kuin yllytettynä kahmonut haltuunsa kaikki tyynyt, peitot ja lakanatkin yhä jäätävämmällä päättäväisyydellä. Niskani on kipeä, sillä jouduin nukkumaan yhden yön täysin tyynyttä, kun mies päätti sen olevan ainoa oikea peitto ja vohki sen yhä uudelleen vain asetellakseen nätisti rintansa päälle. Emme myöskään nuku nykyään kuin lusikat, vain kuten haarukat -piikit suloisesti sekaisin. Aamulla herätessä pitää suorittaa arvonta, mikä jaloista kuuluu kellekin. Minun ovat yleensä ne, jotka eivät puutumiseltaan reagoi nipistyksiin. (Sivumennen sanoen, pelottaa jo valmiiksi, että mihin sfääreihin TÄMÄ blogimerkintä kullan unitapoja vahvistaakaan. Ensi yönä se varastaa varmaan patjatkin!)

Tästä sain kuitenkin kuningasidean, että voisin tätä kautta vahvistaa myös muita, toivottuja käyttäytymismalleja, sen sijaan että turvautuisin normaaleihin vaikutuskeinoihini: kinuamiseen, itkupotkuraivareihin ja ”pidätän hengitystäni kunnes muutun siniseksi”-uhkailuihin. Eli seuraavat, yltiöoptimismin vallassa kirjoitetut jutut eivät sitten pidä alkuunkaan paikkaansa, mutta niiden ehdottomasti pitäisi pitää! Tuskin se näin helppoa on, mutta aina kannattaa yrittää...

Kultani haluaa niin palavasti muuttaa kanssani yhteen, ettei malttaisi millään odottaa, että olen itse siihen valmis. Hän koettaakin vaivihkaa toteuttaa muuttoaikeitaan huomaamattani. Herkkäuskoinen voisi luulla, että pyykkipussin luokseni kantamisen motiivina on vain halu saada puhtaita vaatteita ilman omaa vaivannäköä, mutta oikeasti hän haluaa muuttaa luokseni vaikkapa sitten vaatekappale kerrallaan. On vain ajan kysymys milloin hän siirtyy huonekaluihin.

Armaani rakastaa jalkojeni hieromista. Hän ei millään malta pitää käsiään erossa jalkateristäni, eikä anna pikkuseikkojen, kuten sukkanöyhdän tai ”taas kengät jalassa koko päivänä”-aromin häiritä jalkojeni palvomista. Yleensä nautin tästä toki kovasti, mutta esimerkiksi vessassa sitä kaipaisi joskus omaa rauhaa. (Jospa rutka liioittelu takaisi edes jonkinlaisia lopputuloksia.)

Kultani kärsii pahalaatuisesta vauvakuumeesta. Siinä missä joku toinen mies marketissa suuntaa autotarvikehyllyille vahapurnukoita tutkimaan, säntää mieheni vauvanvaateosastolle pikkuisia vaaleanpunaisia potkupukuja hypistelemään. Potilaan tila huonontuu kuukausi kuukaudelta ja hän koettaa sinnikkäällä jääräpäisyydellä tartuttaa kuumettaan minuunkin. On ajoittain jopa noloa, kun hän kaupassa hinaa minua katsomaan jonkun muun asiakkaan ostoskärryissä nukkuvaa vastasyntynyttä vauvaa.

Rakkaani aikoo selvästikin kosia minua päivänä minä hyvänsä. (Kyllähän sinä kultaseni osasit jo odottaa, että tämäkin on täällä..,)

Olen kahden kodin loukussa -tosin vähän eri mielessä kuin tuo ilmaisu perinteisesti käsitetään. Ollaan muruseni kanssa oltu autuaasti yhdessä pian vuosi, minkä luonnollinen jatkumo olisi mielestäni yhteen muuttaminen. Varsinkin, kun ollaan nykyiselläänkin ainakin kolme neljäsosaa ajasta jompikumpi toisen luona, toisen kodin möhöttäessä hyljättynä tyhjillään. Olenkin ruvennut kevyesti lobbaamaan asian puolesta kullalleni (joka tosin väittää, etten juuri muusta nykyään puhukaan).

Valitettavasti rakkaallani on hieman kannastani poikkeava käsitys asian kiireellisyydestä, ja ehkä sen järkevyydestä ylipäätäänkin. Hän harrastaakin ilmiselvää viivytyssotaa reagoimalla puheenaiheeseen kypsän miehekkäästi esimerkiksi työntämällä hiuksiani sieraimiini. Erään asiaa koskevan, melko tunnepitoisen keskustelun aikana, hän hätäpäissään päästi suustaan: ”Mut asutaanhan me jo yhdessä, minä sinun luonasi ja sinä minun luonani”. Hetken ajatusta mutusteltuani päädyin loogiseen johtopäätökseen: meillä onkin sitten kaksi kotia! Ihanan moderni ja innovatiivinen ajatus! Ei asutakaan erillään, vaan yhdessä, kahdessa täysin erityyppisessä asunnossa. Mikä määrä neliöitä sisustettavakseni!

Turha lie sanoakaan, että mies alkoi tässä vaiheessa vaahtoamistani näyttää lievästi pahoinvoivalta. Asiaa ei parantanut ollenkaan se, että ensi töikseni siivosin hänen alushousulaatikkonsa ja viskasin roskiin kaikki mielestäni epäkurantit yksilöt, joita tietenkin olisi hänen mielestään ihan hyvin voinut vielä käyttää. Omakin intoni laantui pikkuhiljaa tajuttuani, että a) minun oletetaan pesevän molempien kotien ikkunat b) lyön yhä pääni kaapin oveen öisille vessareissuille mennessäni, kun en puoliunessa heti tiedosta silloista olinpaikkaani c) lempirintsikkani ovat edelleen aina väärässä kodissa.