Blogi

Nukkumatti ei vain vieläkään saavu mun sänkyäni lämmittämään. Ei suo minulle edes pientä purskausta pussistaan. Ei vaikka kuinka viekoittelisin, maanittelisin, syyllistäisin, suostuttelisin, painostaisin… Olen kokeillut jo ihan kaikkia keinoja.

Houkutellut hienovaraisesti, vilkaissut ensin lyhyesti syvälle silmiin, kääntänyt katseeni pois hiuksia sipaisten. Katsonut kohta uudelleen, vähän pidempään tällä kertaa, hymyillen. Ei, se ei vain kiinnostu musta ollenkaan, ei vastaa viettelyyni alkuunkaan.

Olen flirtannut sille niin häpeämättömästi kuin vain osaan; iskenyt silmää ja sormella hivellyt viivytellen rinnan kaarta huuliani nautinnollisesti nuoleskellen… Ei, se ei vain lämpene mulle, en taida olla lähellekään sen tyyppiä.

Olen leikkinyt vaikeasti tavoiteltavaa; maannut sängyssä frigidiä leikkien ja kääntänyt sille selkää, antaen peiton samalla valahtaa alas paljailta pakaroilta… Ei mitään reaktiota. Kumma tyyppi! Tuollaisessa hiippalakissa liikkuvan kaverin ei kannattais olla noin kamalan kranttu!

Pitänyt omaa kivaa, näytellen etten edes huomaa sen läsnäoloa. Ei vois vähempää kiinnostaa, joku sininuttuinen kundi sängyn laidalla pihtaamassa pussejaan. Ei auta, ei sitäkään vois vähempää kiinnostaa, joku väsymyksestä sekopäinen ämmä yksin sängyssään kiehnäämässä.

Uhmannut sitä yllyttäen, näyttänyt kieltä ja lällättänyt: ”En mä oikeesti haluiskaan nukkua!” Pilkannut sen kyvykkyyttä: ” Et sä sais mua nukahtamaan, vaikka miten yrittäisit!” Tuloksena vain katkeria pakkeja kerta toisensa jälkeen. Saan ihan yksikseni pyöriskellä kuumana viileissä lakanoissa, valvoen…

Miehethän eivät tunnetusti voi vastustaa naisen itkua…sehän on tehokkain keino saada tahtonsa läpi. Olen nyyhkinyt tyynyni litisevän märiksi, kyynelkanavani rutisevan kuiviksi ja silmäluomeni tulehtuneiksi pannulapuiksi helpotusta anellen. Vaan, ei - Nukkumasalta ei irtoa mitään. Ihme jätkä!

Miks sä et mulle anna, vaikka muille jaat? Onko pakko olla tuollainen pihtari?

Ystävätär sanoi pitävänsä aina samaa paria olevia pikkuhousuja ja rintaliivejä, ihan siltä varalta vain, jos sattuu joskus joutumaan vaikka johonkin auto-onnettomuuteen. Ambulanssimiesten takia! Varmaan ihan yksi lysti siinä vaiheessa, kun ei tiedä jääkö edes henkiin tai jos jää, niin onko enää persettä jonka peitoksi sävysävyyn olevia pikkareitaan vetää… Vähän sama, kuin tekisi varmuuden vuoksi pedikyyrin hammaslääkäriin mennessään. Tai nukkuisi täydet meikit naamassa, jos vaikka sattuisi syttymään yöllä tulipalo ja syntyisi otollinen tilanne tehdä vaikutus komeisiin, salskeisiin palomiehiin.

Ja tämä ei tarkoita sitä, että itse kulkisin puuterinvärisissä venyneissä maxi-alkkareissa ja oksennuksenvihreissä reikäisissä rintaliiveissä (vaikka niin joskus jollekin miehelle mesessä väitinkin kaataakseni jäävettä kuumia tunteitaan sammuttamaan). Ei, kyllä ne useimmiten ovat ehjiä ja jopa samaa väriä, joskus sattumalta samaa pariakin – varsinkin, jos kuvittelen johonkin intiimihköön tilanteeseen päätyväni. Mutta niin toiveikas/puutteessa/epätoivoinen en sentään (vielä) ole, että laskisin kolareiden ja muiden onnettomuuksien varaan…

…tai sitten se tykkää muuten vain vittuilla mulle. Miksei sitä unihiekkaa voisi viskellä kohti silmiäni silloin, kun makaan lupaavan väsyneenä mukavasti omassa sängyssäni, juuri optimaalisen viileässä huoneessa, ergonomisesti oikeaoppisella joustinpatjalla, täydellisen hiljaisuuden vallitessa sopivassa pimeydessä. Vaan ei, se saatanan kitsasteleva idiootti vetää pussinsa suut tiukasti kiinni ja nauraa räkäisiä päin naamani, jättäen minut pyörimään unettomana, ajatuksieni kanssa painiskellen lakanan kiertyessä naruksi ympärilleni.

Jotta nöyryytys olisi täydellinen, ilmestyy tuo pirullinen Unimasa tupsuttelemaan nukkupuuteriaan naamalleni silloin kuin olisi pakko pysyä virkeänä ja skarppina – tai edes valveilla. On vähän turhan noloa herätä töissä siihen kolahdukseen joka syntyy päästäni lattialle tipahtavista silmälaseista…

Ja minkälainen edesvastuuton sadisti yrittää nukuttaa ihmisiä jotka ajavat autoa sadan kilometrin tuntinopeudella? Väärään aikaan töitään tekevän Nukkumatin syytä ovat siis myös kohtuuttomat puhelinlaskuni: kerran vältin rattiin nukkumisen puhumalla puhelimessa koko matkan ajaessani yöllä Jyväskylästä Kuopioon. Oli pakko, sillä muuten olisin nukkunut kesken matkan huolimatta kurjasta ajokelistä, hirvivaara-alueesta ja täysillä päin kasvoja puhaltavasta viileästä ilmasta. Melkein kyllä harkitsin kokeilevani erään miespuolisen tuttuni ratkaisua asiaan. Kertoi runkanneensa ratissa pysyäkseen varmasti hereillä. Hmm, toimisi varmaan ainakin automaattivaihteisella autolla ajaessa…

Ja mitä tulee unien laatuun, senkin Painajaispaavo. Oli varmaan olevinaan hyvä vitsi, että ensimmäinen minulle viikkokausiin suotu uni oli lesbopornoa. Enemmin sentään vaikka sitä, kuin niitä painajaisia joissa itikat munivat ihoni alle ja puremia raapiessa niistä alkaa purkautua iljettäviä valkoisia toukkia. Mieluummin kuitenkin jatkossa niihin uniin edes vähän naisellisempia naisia. Bulgarialaisten kuulantyöntäjien näköiset, karvaiset naiset eivät ihan jaksa sytyttää. Kiitos.

Arggh, tajusin juuri, että siviilisäätyni on nyt sitten eronnut – aina ja ikuisesti. Eronnut kuulostaa samalta kuin epäonnistunut. Luuserin leimasta pääsee vain uusimalla virheensä. Miksi muinaisen avioliitonsa mukaan pitää määritellä siviilisäätynsä pahimmassa tapauksessa loppuelämänsä ajan? Jokaiseen viralliseen lipukkeeseen rustaat sitten sanan eronnut vielä viidentoista tai kolmenkymmenen vuodenkin päästä…julmaa touhua tulla muistutetuksi elämän suurista mokista kerta toisensa jälkeen. Inhimillisempää olisi palata naimattomuuden autuaaseen tilaan.

Urputin ystävälle asiasta, ja hän ehdotti lakonisesti, että nai joku kuolemansairas ja olet pian leski. Mutta ei sekään kuulosta hyvälle, leskihän on synonyymi sanalle vanha.

Ennemmin olisin siviilisäädyltäni vaikka kierrättäjä. Antaa paljon positiivisemman kuvan, kun on ystävällisesti pistänyt kiertoon vielä käyttökelpoisen, tavoille koulutetun äijän. Buaahhahaa. No, jospa tuosta iloa jollekin vielä olisi, kun älysin viimein pistää vahingon kiertämään.

Sadun viimeinen rivi kirjoitettiin juuri, eikä se ollut suinkaan: ”He elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.” Tosi elämässä harvoin on onnellisia loppuja. Ilkeitä noitia, pahoja äitipuolia ja kieroja menninkäisiä sen sijaan riittää. Oikeassa elämässä mummoa näyttelevä susi saa sulattaa pikku Punahilkan ihan rauhassa, 7 kääpiötä telkeää Lumikin kellariin seksiorjakseen eikä Pinocchiosta koskaan tule oikeaa poikaa.

Elämä ei ole satua. Onnelliset loput ovat utopiaa. Todellisuudessa Hannu ja Kerttu päätyvät hapanimeläkastikkeeseen, prinsessa Ruusunen raiskataan ja Tuhkimo joutuu kadulle myymään persettään. Ja jos joku joskus prinssinsä kohtaakin, ei siitä kummoistakaan onnea seuraa. Jos prinssi ei hakkaa prinsessaa henkihieveriin jokaviikkoisen perjantaipullon jälkeen, niin ainakin hän nussii kamarineitoja minkä ehtii.

Sadun viimeinen rivi kuuluu: ”Puolisot tuomitaan avioeroon.”

Nyt kun olen hiukan nuoleskellut (kuvainnollisesti miehet, kuvainnollisesti) henkisiä haavojani, kerron teille nolojen mokailujeni totaalisen huipentuman. Olen joskus keskustelussa jo valottanut hajamielisyyteni aiheuttamaa sinnikästä taipumusta ajautua mitä kummallisimpiin noloihin
tilanteisiin, mutta tämä vetää kyllä pohjat – vai pitäisikö sanoa kannat.

Vietimme siis lauantaina ystävättäreni kanssa mukavaa tyttöjen iltaa. Olimme saunoneet rauhassa, syöneet hyvin, meikanneet huolella ja ottaneet pikkuriikkisen pohjiakin (niin vähän, ettei alkoholi mitenkään riitä selittämään töppäilyäni). Suuntasimme kohti keskustan yöelämää. Torilla kävellessäni viimein havaitsin jotain outoa…katsoin alaspäin. Minulla oli jaloissani kaksi saapasta, molemmat mustia, samaa materiaalia ja kärjistäänkin hämäävän samanmallista. Harmi vain, että kengät olivat erehdyttävästä yhdennäköisyydestään huolimatta eri paria! Toisessa piikkikanta, toisessa tolppakanta… Repeämisen määrää on vaikea kuvailla, mutta en sentään ihan pissinyt housuihini.

Nopea laskutoimitus, uhratako 1½ tuntia hyvää biletysaikaa (bussi) vai 40 euroa ryyppäysrahaa (taksi) kenkien vaihtoreissuun. Olkoot. Kengät peittyivät suurimmaksi osaksi lahkeiden alle kuitenkin. Eri asia, jos olisivat olleet eri väriä keskenään tai saman jalan kenkiä molemmat.

Vaikka tanssin tappiin asti, kukaan ei huomannut mitään. Korjaus: kukaan ei ainakaa iljennyt sanoa mitään… Pistääkö joku paremmaksi? Anybody?

”Kuka tuollaista luuranko haluaisikaan”, ”Ei kaltaistasi luuviulua kukaan terve mies tahtoiskaan!” Voi tuota 50+ miesten loukattua ylpeyttä. Isäni ikäiset ukit lähestyvät minua jatkuvasti erään toisen sivuston profiilini kautta, lähettävät flirttikutsuja ja lemmekkäitä viestejä salaseuran toivossa: ”Mitä vanhempi pukki, sen kovempi sarvi” Yöks! Kun sitten ymmärrettävästi en kiinnostu ja sen kohteliaasti ilmoitan, papat katsovat asiakseen alkaa arvostella painoindeksiäni. Joo, olen hoikka, mutta sen nämä setäset pystyivät toteamaan jo sitä alkuperäistä lähestymistä tehdessään. Jännä, että viitsivät vaivautua, jos kerran muhkeammat naiset kiinnostavat. Vai aikoivatkohan ensin lihottaa minut pulskaksi ”ilmaisilla” aterioilla? Ei edes vituta, huvittaa vain.

Ja luuleeko joku mies muka oikeasti, että naiseen voi tehdä vaikutuksen lähettämällä kuvan perseestään tai munastaan? Kyllä naisiakin visuaalisuus kiinnostaa, mutta enemmän esimerkiksi niiden yläpään silmien esitteleminen pyllynsilmän asemasta. Kyllä me naiset tiedämme, että olette ylpeitä elimistänne, mutta sanotaan nyt vaikka niin, että armoton peniskateutemme estää hivelemästä itsetuntoanne kostumalla jo pelkästä kuvan näkemisestä. Buaahhaahhah! Sitä paitsi, jos haluan nähdä tuhmia kuvia, tiedän kyllä mistä niitä löytyy.

Ja ikäänsä on turha valehdella, Jos näyttää kuusikymppiseltä, on hyödytöntä väittää itseään nelikymppiseksi. Kaikenkattavasta ryppyverkostosta ja takaraivolle laskeutuneesta hiusrajasta voi näet päätellä jotain… Myöskään ala-asteella napatun koulukuvan lähettäminen ei auta. Vaikka itseäni nuorempia olenkin silloin tällöin tapaillut, en ole niin pedofiili, että innostuisin 12-vuotiaan pojan kuvasta…

Kaikki muut paikat sen sijaan ovat. Kuukauden treenitauon jälkeen uudestaan täysiteholla aloittaessaan alkaa vakavasti kyseenalaistaa koko touhun mielekkyyttä. Jo pelkkä hengittäminenkin tekee kipeää… Urheiluko muka terveellistä? Koskaan ennen en ole ollut yhtä usein komeilla mustelmilla, ruhjeilla ja revähtäneenä. Liikunnastako muka elinvoimaa virkeyttä ja terveyttä…pah! Joka ikinen piilolihakseni vinkuu armoa!

Viimeistelläkseni raihnauteni ja nostaakseni kivuliaisuuteni kolossaalisiin mittoihin, otin vielä varmuuden vuoksi kunnon rempulat aamulla autolta töihin kävellessäni. Pari senttiä lunta (kannattaa varoa mitä toivoo…kuka helkkari tilasi tätä valkoista paskaa kolattavakseni?) petollisen jään päällä riitti lennättämään minut komeassa kaaressa kyljelleni. Silmissäni kipinöi ja hetkeen en ollut varma kykenenkö siitä nousemaan muuten kuin ambulanssisetien paareilla.

Silti ensimmäinen ajatukseni ei ollut, että murtuiko jotain, katkesiko luita, rusahtiko jänteitä, ei edes, että särkyikö taskussa ollut kännykkä, vaan… näkikö kukaan? Sen täytyi nimittäin näyttää tosi koomiselta. Pitkään takkiin pukeutunut nainen viuhtoo kävellä määrätietoisella vauhdilla, ajatuksiinsa täysin vaipuneena korkeakorkoisissa saappaissaan ja yhtäkkiä ilma on täynnä huitovia käsiä, lentäviä hiuksia ja lipsuvia jalkoja. Sitten täydellinen mätkähdys kyljelleen, ei tietoakaan mistään naisellisesta sirosta horjahduksesta, ja vielä vähemmän hallitusta ukemista.

Tässä minä nyt sitten istun varovasti toisella kannikallani ja heiluttelen kieltäni, kun mitään muuta en kärsi itkemättä liikutella.

Ps Jos pyydätte nätisti, lupaan olla päivittäin kuvailematta puolen perseen kokoista mustelmaani blogissa; sen värikirjon vaihtumista ihanan purppuran ja violetin sävyistä myrkynvihreän kautta kusenkeltaiseen.

Ystävättäreni kehui mesessä käyneensä vuorovaikutuskoulutuksessa.
– Sen tarpeessa sä kyllä oletkin, leukailin.
– Siellä sanottiin, että huumorilla höystettyä vittuilua harrastavat ihmiset haluavat valtaa, ystävätär kuittaa.
En malta olla kerjäämättä verta nenästäni:
– Kuulostaa ikävältä ihmistyypiltä, onneksi mä en tunne ketään sellaista. Tunnetko sinä?
– Mitäpä luulet? kuuluu kuiva vastaus.
Aikaa voittaakseni heitän häntä loukkaantuneena itkeskelevällä hymiöllä, miettien kuumeisesti jotain häijyn ilkeää vastavetoa. Ystävä ehtii ensin:
– Siellä sanottiin myös, että naiset käyttävät itkahtelua keinona pyörittää miehiä ja mä en ole mies.
– En minä ainakaan…, aloitan ja vaikenen saman tien, kun muistan yhtäkkiä miten monta kertaa exä joutui lähtemään yöllä hakemaan minulle suklaata PMS-oireisiin.

– Muista sana MANTELITUMAKE, sulla on päässä sellainen ja kaikki on sen syytä. Sen takia sä olet tuollainen
– Millainen, mähän olen ihana: kiltti, herttainen ja tyynen rauhallinen!
Joudun kärsivällisesti katselemaan rivistöä nauravia, maassa kieriskeleviä hymiöitä. Osui ja upposi. Yritän urheasti vaihtaa puheenaihetta:
– Ihana päästä huomenna treeneihin, purkamaan vähän aggressioita ja POTKIMAAN miehiä. Besserwisser iskee jälleen:
– Mantelitumakkeesi kiehuu, laske kymmeneen.
– 12345678910, ei auta. Mun tumake on muuttunut mantelimassaksi jo aikoja sitten. Mikään manteli ei kestä jatkuvasti näin korkeita lämpötiloja. Sääli, että marsipaani on pahaa.

Ja koska suurin osa miehistä vetää nyt tiedostamattomasti polvet yhteen ja kädet hakeutuvat kivesten suojaksi, täsmennettäköön, että en potki miehiä munille. Ja muutenkin - potkiminen kuuluu lajin luonteeseen. Kuten myös esimerkiksi kärsivällisyys, vaatimattomuus, uhrautuvaisuus ja kunnioitus… (Jännä miten noita muita onkin sitten jo vaikeampi toteuttaa käytännössä).
Enkä ole edes miehiä vihaava telaketjufeministi. Miehet ovat ihania – varsinkin tatamilla lukko-otteessani…

Hmm, vuorovaikutuskouluttaja taisi olla oikeassa. Humoristisesti vittuilevat ihmiset haluavat valtaa. Onneksi se ei ole ollenkaan minun vikani - vaan mantelitumakkeeni.

Suklaa on kerrassaan välttämätöntä tässä elämäntilanteessa! Söin tuossa jo puoli paketillista suklaakeksejä pahimpaan puutteeseen, mutta ei auta. Niissä oli kai ihan liian pieni kaakaopitoisuus tarpeisiini nähden. Jos tämä hillitön, piinaava suklaanhimo ei pian hellitä, joudun syömään varmaan kaakaojauhetta paljaaltaan. Harmi vain ettei kaapissa ole kuin raakakaakaota, ja en usko, että se ajaa samaa asiaa. Olisipa suklaapatukoita.

Joku voisi tästä tehdä päätelmän, että olen kenties puutteessa – ja oikeassa olisi. Mutta seksi on yliarvostettua ja oikeastaan vain kehno korvike suklaalle. Suklaan syöminen tuntuu aina hyvältä. Se on aistillinen ilo ja nautinto jo sinänsä. En ole koskaan maistanut suklaata josta en olisi pitänyt. Hyvä suklaa voittaa huonon seksin. Hyvä suklaa voittaa keskinkertaisen seksin. Hyvä seksi voittaa huonon suklaan. Ja huonoa suklaata ei ole olemassakaan.

Tiedänhän minä, että kyse on vain fenyylietyyliamiinin aiheuttamista harha-aistimuksista. Mutta biokemiallisesti rakkauskin on melkein sama asia kuin söisi isoja määriä suklaata. Kuitenkin suklaa lohduttaa, kun on paha mieli. Suklaa hyväilee, hellii, viettelee(makuhermoja ainakin). Suklaa sulaa suussa, herättää aistit nautinnolle ja sytyttää intohimon. Voisin helposti lopettaa seksin harrastamisen (helppo sanoa, kun ei harrasta seksiä), mutta en suklaan syömistä.