Blogi

Ajattelin tehdä perjantain kunniaksi parviaiset. Jos kerran on niin hurjan kätevää siirtää intiimi parisuhdekommunikaationsa blogeihin, niin pakkohan sitä on itsekin ainakin kokeilla. Onhan se varmasti näin kännyköiden aikakautena kovin innovatiivinen ja kätevä ratkaisu. Tietysti sitä voisi hankkia myös banderollia vetävän lentokoneen...

Koska rakkaussuhteemme ei perustu jatkuvalle draamalle ja konfliktien hakemiselle, eikä kaapissani ole kolistelevia luurankoja sen enempää kuin rohkeita alastonkuviakaan, voi viestinnän sosiaalipornollinen arvo kyllä jäädä melko vaatimattomaksi.

Tämä on sulle oma mussumöhköliinini!

Pistätkö värilliset pyykit koneeseen, ohjelmalle puuvilla 40. Paitsi se yksi violetti paitani, se saattaa päästää väriä ja kannattaa pestä erikseen. Minä laitan ne sitten kuivumaan illalla, töiden jälkeen.

Jos käyt kaupassa, tuo minulle samalla vanulappuja. Niitä mitä käytän meikkien poistoon, tiedät kyllä. Löytyvät ainakin Prismassa kemppariosastolta, jostain pumpulien ja vanupuikkojen lähimaastosta.

Jääkaapissa on eilisen Napolinpadan tähteet. Syö ne ennen kuin lähdet töihin. Ja pistä eilinen eväsrasia tiskiin, se haisee kuitenkin ihan vehkeeltä.

Terveisin oma pörrimörriäisesi

Ongelmaksi tässä kommunikointitavassa muodostunee se, ettei rakkaallani ole omaa blogia, jonka kautta hän voisi vastata minulle. Toisaalta, vaikeneminenhan on myöntymisen merkki, mikä avaa tietysti aivan uusia mahdollisuuksia...

Ps. Muuta mun luo. Mennään kihloihin. Tehdään vauva.

Varoitus: Tämä blogimerkintä on ihan sisäpiiriläppä, oman mussukan kiusoittelemisen väline, osoitus huonosta tilannetajustani yms. Lukijaystävällisistä syistä koetan kuitenkin avata sitä myös muille blogiini eksyneille. Tahdonhan pitää kaikki kaksi lukijaani tyytyväisenä.

Yleensä rakkaani suhtautuu varsin urheasti naureskellen blogini päätähdeksi joutumiseensa. Olen kuitenkin pistänyt merkille yhden vaikutuksen, joka kirjoituksillani väistämättä häneen on; ne voimistavat kulloinkin käsiteltävissä olevaa käyttäytymistä. Jos vaikka kehun hänen piereskelynsä voluumia ja vaikuttavuutta, tekee hän parhaansa mykistääkseni minut yhä upeammilla kaasupäästöjen äänitehosteilla.

Esimerkiksi viimeisimmän, nukkumistapojansa käsittelevän blogimerkintäni jälkeen meno sängyn puolella on muuttunut yhä villimmäksi (hyi teitä, en tarkoittanut sitä SILLÄ tavalla). ”Tyynynkorvike” -blogin julkistamisen jälkeisinä öinä mies on kuin yllytettynä kahmonut haltuunsa kaikki tyynyt, peitot ja lakanatkin yhä jäätävämmällä päättäväisyydellä. Niskani on kipeä, sillä jouduin nukkumaan yhden yön täysin tyynyttä, kun mies päätti sen olevan ainoa oikea peitto ja vohki sen yhä uudelleen vain asetellakseen nätisti rintansa päälle. Emme myöskään nuku nykyään kuin lusikat, vain kuten haarukat -piikit suloisesti sekaisin. Aamulla herätessä pitää suorittaa arvonta, mikä jaloista kuuluu kellekin. Minun ovat yleensä ne, jotka eivät puutumiseltaan reagoi nipistyksiin. (Sivumennen sanoen, pelottaa jo valmiiksi, että mihin sfääreihin TÄMÄ blogimerkintä kullan unitapoja vahvistaakaan. Ensi yönä se varastaa varmaan patjatkin!)

Tästä sain kuitenkin kuningasidean, että voisin tätä kautta vahvistaa myös muita, toivottuja käyttäytymismalleja, sen sijaan että turvautuisin normaaleihin vaikutuskeinoihini: kinuamiseen, itkupotkuraivareihin ja ”pidätän hengitystäni kunnes muutun siniseksi”-uhkailuihin. Eli seuraavat, yltiöoptimismin vallassa kirjoitetut jutut eivät sitten pidä alkuunkaan paikkaansa, mutta niiden ehdottomasti pitäisi pitää! Tuskin se näin helppoa on, mutta aina kannattaa yrittää...

Kultani haluaa niin palavasti muuttaa kanssani yhteen, ettei malttaisi millään odottaa, että olen itse siihen valmis. Hän koettaakin vaivihkaa toteuttaa muuttoaikeitaan huomaamattani. Herkkäuskoinen voisi luulla, että pyykkipussin luokseni kantamisen motiivina on vain halu saada puhtaita vaatteita ilman omaa vaivannäköä, mutta oikeasti hän haluaa muuttaa luokseni vaikkapa sitten vaatekappale kerrallaan. On vain ajan kysymys milloin hän siirtyy huonekaluihin.

Armaani rakastaa jalkojeni hieromista. Hän ei millään malta pitää käsiään erossa jalkateristäni, eikä anna pikkuseikkojen, kuten sukkanöyhdän tai ”taas kengät jalassa koko päivänä”-aromin häiritä jalkojeni palvomista. Yleensä nautin tästä toki kovasti, mutta esimerkiksi vessassa sitä kaipaisi joskus omaa rauhaa. (Jospa rutka liioittelu takaisi edes jonkinlaisia lopputuloksia.)

Kultani kärsii pahalaatuisesta vauvakuumeesta. Siinä missä joku toinen mies marketissa suuntaa autotarvikehyllyille vahapurnukoita tutkimaan, säntää mieheni vauvanvaateosastolle pikkuisia vaaleanpunaisia potkupukuja hypistelemään. Potilaan tila huonontuu kuukausi kuukaudelta ja hän koettaa sinnikkäällä jääräpäisyydellä tartuttaa kuumettaan minuunkin. On ajoittain jopa noloa, kun hän kaupassa hinaa minua katsomaan jonkun muun asiakkaan ostoskärryissä nukkuvaa vastasyntynyttä vauvaa.

Rakkaani aikoo selvästikin kosia minua päivänä minä hyvänsä. (Kyllähän sinä kultaseni osasit jo odottaa, että tämäkin on täällä..,)

”Ota tyyny kainaloon ja kuvittele, että se olen minä”, kehotti rakkaani, kun kerroin hänelle miten perinpohjaisen mälsää ja luonnonjärjestyksen vastaista on käydä nukkumaan ilman häntä. ”Niin, yleensähän sinä otat minut kainaloon, ja kuvittelet minun olevan tyyny”, vastasin. Sillä niin se meillä menee.

Siinä missä joku toinen myttää tyynyn jalkojensa väliin tueksi ja selän asentoa korjaamaan, linttaa rakkaani sinne minut. Reisi lantioni päälle, käsivarsi rintakehää painamaan, tiukka nojaus ylleni. Paljonko noin kahdeksankymmentä kiloa painavan miehen koipi painaa? Jotain viisikymmentä? Siltä se ainakin tuntuu.

Pidän läheisyydestä ja halauksista, eikä minulle ole mikään ongelma nukkua tiukassakaan otteessa, mutta jossain vaiheessa sitä vaan alkaa puutua, hiota tai haluaa muuten vain kääntää kylkeä. Napakasta karhunhalauksesta ei niin vain lähdetäkään, sillä nukkuva mies suhtautuu pakoyrityksiini samoin kuin suhtautuisi karkuun pyristelevään tyynyyn. Takaisin sieltä, sinulta ei kysytä! Muokkaa, möyhentää ja työntää päättäväisesti takaisin karvaprässiensä väliin.

Minulla on silloin kaksi vaihtoehtoa. Joko tehdä vaihtokaupat ja tarjota tilalleni jotakin muuta tyynyä, vaikka minua kismittääkin nähdä rakkaani halaavan toista, tai sitten vain koettaa suhtautua asiaan zeniläisellä tyyneydellä ja tyytyä osaani. Loppujen lopuksi tyynyn kohtalo onkin litystyä.

Kaiken lisäksi olen kuulemma melko kurja tyyny. Päässäni kasvaa runsaasti pitkiä kutittavia karvoja, olen toisinaan liian kuuma ja kiemurtelenkin aivan liikaa. Moisesta aliarvioimisesta johtuen olen alkanut suhtautua muihin tyynyihin yhä kasvavalla epäluulolla. Mitä sellaista niillä on, mitä minulta puuttuu? Pitääkö hän enemmän jostain toisesta tyynystä kuin minusta?

Rakkaani myös suhtautuu muihin tyynyihin varsin omistushaluisesti. Jos erehdyn käymään yöllä vessassa saan palatessani huomata, että mies on villiintynyt kaikesta siitä vapaasta tyynyriistasta ja kahmonut allensa paitsi kaikki sänkymme tyynyt myös tuplaleveän peiton. Rötköttää mahallaan korkean tyynyvuoren päällä mustasukkaisena kuin mikäkin haareminvartija, vahtimassa, ettei minulle vain jää yhtään.

Siinä sitten koetan unisena ja palelevana raivata tieltäni kaikki muut tyynyt (ne lutkat!), ja kömpiä kohti lämmintä syliä ja kainaloa ja halausta, sillä kaikesta huolimatta vietän mieluiten yöni kaikista maailman paikoista juuri siinä tiukassa syleilyssä. Mies murisee minulle, kun koetan kiskoa senhetkistä suosikkityynyä hänen käsistään vaihtaakseni vaivihkaa paikkaa sen kanssa.

Tyyny hymyilee minulle omahyväisenä.